Sekavuustila

Tänään

2012-03-06T13:25:00.001+02:00

Kuulin äsken makuuhuoneesta helistimen äänen. Menin, nostin unenlämpöisen lapseni syliini ja kiitin ketä tahansa jumalaa, kohtaloa, maailmankaikkeutta, ihan mitä vaan, joka on ollut minulle niin suosiollinen, että olen juuri tässä, juuri nyt.

Jotkut surut, vaikka ovatkin toisten, ovat liian suuria käsitettäväksi. Ei niistä pysty sanomaan mitään kuulostamatta banaalilta. Sitä vaan nielee palaa kurkussaan ja jatkaa tekemistään, miettii onko jääkaapissa maitoa, keittäisikö kahvia, milloin ehtisi suihkuun. Ja koko ajan jotain, sieluako sitten, särkee elämän hauraus ja epäreiluus.

Valivalivinkuvonku

2012-03-03T13:05:00.002+02:00

Tänään on parempi päivä kuin pitkään aikaan. Aurinko paistaa, mies vei lapset ulos, minä saan nauttia poskiontelontulehduksestani ihan yksin ainakin hetken. Saisinpa joskus viettää oikeaa sairaslomaa. Linnoittautua sohvannurkkaan katsomaan daytimetelkkaria ja kylvää käytetyt nenäliinat surutta ympärilleen. Herkutella, kitistä ja nukkua vaikka viidet päiväunet.

Aika paljon helpottaisi, jos vaikka saisi joskus nukkua yli kaksi tuntia putkeen. Ei vaan onnistu tässä huushollissa. Yöt ovat olleet viime viikkoina ihan hurlumheitä, lähinnä arvon esikoisen ansiosta. Milloin se ajaa pois hattivatteja, milloin taas on lähdössä naapuriin pelastamaan papukaijoja, mutta aina nämä mystiset aktiviteetit on tehtävä keskellä yötä.

Hyvin tyypillinen yö kulkee niin, että Lillabo nukahtaa kahdeksan jälkeen rättiväsyneenä vain herätäkseen puoli kymmeneltä hillumaan kuin heikkopäinen. Igge taas simahtaa useimmiten vasta yhdeksän jälkeen. Kun Lillabo taintuu puolenyön aikaan, seuraa peräti tunnin hiljaisuus, ennen kuin naapurihuoneesta alkaa 2-3 tunnin "mammaa, minulla on himmunen jano, tahtoo vettä, mammaa, minulla on pihhahätä, nyt äkkiä Nalle-potalle, mammaa, meen naapujiin pelattamaan papukaijat, mammaa, mikä toi ääni on, mammaa, mennään kattomaan Pikku Kakkoa, mammaa mittä pappa on joko pappa lähti Volkkali-autolla töihin pappaa jag vill ha vatten pappaa vad gööö du mammaa pappaa äääääääääää" -ralli. Voi kristus.

Välillä ehtii ehkä simahtaa vartiksi ennen kuin naapurihuoneella on taas asiaa. Neljän jälkeen koittaa yleensä taas 1-1,5 tunnin hiljaisuus, ennen kuin Lillabo herää syömään - jos ei ole herännyt jo aikaisemmin jatkuvaan älämölöön. Hyvinä öinä pikkutyyppi nukahtaa heti, huonompina - kuten nyt, kun nenä on turkasen tukossa - se ähisee ja puhisee ja pyörii ja hyörii puoli tuntia tai ylikin. Ja kohta soikin sitten miehen kello. Me muut jäämme yleensä nukkumaan, joskus jopa puoli yhdeksään asti, mutta se pari tuntia ei ihan riitä lataamaan akkuja.

Ei siis ihme, että olemme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia. Miehellä on töissä kiire ja minä rutisen, että tule aikaisemmin kotiin. Lisäksi sopivasti tähän häiden alle on kasautunut muutamia ratkottavia asioita, joista olemme lähtökohtaisesti eri mieltä. Esimerkiksi siis se, haluammeko viettää jatkossa kaiken vapaa-aikamme miehen vanhempien kanssa. He kun haluaisivat, että ryhtyisimme huushollaamaan suuren landepaikan toista taloa.

Monestakin syystä vastustan sitä henkeen ja vereen, sekä käytännöllisistä (meillä on kaksi pientä lasta ja tulevaisuudessa kaksi työssäkäyvää aikuista, mikä tarkoittaa, että aikaa on rajallisesti eikä ole mitään järkeä sitoutua siihen, että kaikki vapaa-aika vietetään muualla kuin kotona) että emotionaalisista (olen siellä aina kuitenkin vieras, haluan viettää vapaa-aikani niin, että appivanhempani eivät koko ajan näe, milloin tulemme, menemme, onko meillä vieraita, käynkö alasti uimassa jne. enkä sitä paitsi todellakaan jaksa miehen vanhempien harjoittamaa sisäkenkämeininkiä loputtomiin) syistä. Mies taas haluaisi tehdä vanhemmilleen mieliksi ja kuvittelee, että elämä muuttuisi taikaiskusta rennommaksi, jos meillä olisi ympäri vuoden käytössä oleva kakkosasunto (ei sitä edes voi kutsua mökiksi, tämä meille tarjottu talo on varmaan yli 100 neliötä ja miehen vanhemmilla on siellä lisäksi 250-neliöinen omakotitalo). Taka-ajatuksena on, että ottaisimme koko helvetin mausoleumin haltuumme jonain päivänä. Miehen on aivan mahdotonta ymmärtää, että minä en tarvitse enkä halua 350 neliötä "mökkiä" ja ties kuinka monta hehtaaria huollettavaa pihaa ja metsää. Hänen mielestään tämä olisi aivan mahtava tilaisuus ja minä olen vain kiittämätön eikä minulle kelpaa mikään. Minusta mies on pässi, kun ei uskalla sanoa isälleen, että ei kiitos.

Kuviossa on muutakin säätöä, jota en viitsi enkä jaksa setviä täällä sen enempää. Sanonpa vain, että elämä olisi huomattavasti helpompaa, jos jokainen (miehen ;) perheenjäsen pitäisi huolen omista asioistaan eikä sotkeentuisi toisten aikuisten ihmisten elämään ja päätöksiin.

Onneksi olemme kuitenkin pääsemässä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen eikä häitäkään tarvitse perua. Aivan tolkuttoman huono ajoitus tälläkin sotkulla kyllä oli, se on vienyt niin paljon aikaa ja energiaa, ja hääjärjestelyt ovat jääneet vähän taka-alalle. Ei ole oikein ollut oikeaa fiilistä. Mutta nyt kutsut on väsätty, esteettömyystodistuspyyntö jätetty, kaasojen mekot tilattu, oman koltun pitäisi saapua lähiviikkoina (toivottavasti se mahtuu päälle!) ja kyltäätästä. Kotona on taas helpompi hengittää ja uskaltaisin melkein väittää, että kyllä tästäkin kriisistä taas jäi jotain hyvääkin viivan alle - olemme puhuneet paljon toiveistamme ja haluistamme ja odotuksistamme ja ehkä ymmärrämme toisiamme taas piirun verran paremmin. Mutta ei ole aina helppoa, ei, kun kaksi kohtuullisen itsepäistä ihmistä alkaa vääntää perustavanlaatuisista, tunnepitoisista asioista. Yritän vaan palauttaa mieleeni sen, kun Igen synnyttyä ihmettelin, että miten ihmiset, jotka kokevat jotain niin ihmeellistä yhdessä, voivat vieraantua ja riitaantua niin pahasti kuin toisille näyttää käyvän. Enää en ihmettele, ei siihen tarvita lopulta kovin paljoa - kaksi pientä lasta, muutaman vuoden univelka, stressiä töissä ja kotona, ulkopuolisia paineita, erilaisia odotuksia ja jokin asia, josta on vaikea löytää sopua ilman, että toinen joutuu luopumaan kokonaan itselleen tärkeästä asiasta.

Oli todella lähellä, että olisimme etsiytyneet pariterapiaan, kun tuntui, että keskustelu meni aina riitelyksi ja kiersi koko ajan samaa kehää. Eikä ajatusta vieläkään ole hylätty kokonaan, tosin nyt tarve ei tunnu ihan niin akuutilta kuin jokin aika sitten. Olisi kiva kuulla, onko jollekin oikeasti ollut sellaisesta hyötyä? Minusta kun tuntuu, että kaikki tuntemani pariterapoidut ovat päätyneet eroon - ei kovin hyvä suositus sille touhulle. Jotenkin vaan on niin hemmetin väsyttävää jankata itse samoja asioita, miehellä (ja ehkä minullakin, myönnettäköön) kun on taipumus uskoa tai suostua ajattelemaan kiihtymättä joitakin asioita vasta, kun joku ulkopuolinen ne sanoo.

Sitten vähän kevyempiin aiheisiin. Häähommat ovat tällä hetkellä varsin pinnalla. Kiinnostaako ketään kuulla järjestelyistä ja muista, jos postailen niistä? Mitään hirvittävän DIY-painotteisia juttuja tuskin on luvassa, kun emme ole hääkarkinnäpertäjätyyppiä, mutta jotain sellaistakin ehkä. Ja ainakin tietoa käytännön järjestelyistä, joista voisi olla iloa muidenkin juhlien järjestäjille. Tekisi mieleni kirjoittaa muutakin kuin lapsiperherutinaa, eikä niitä uusia presidentinvaalejakaan ole ihan heti tulossa.

Tosin kahteen uutiseen haluan ottaa kantaa:
1) Kotihoidontuen lyhentäminen. Jos naiset halutaan työelämään, voitaisiin ennemmin korvamerkitä vuosi kotihoidontuesta isälle. Yhteiskunnalle aiheutuvat säästöt kun ovat vähintäänkin kyseenalaiset, päivähoitopaikka kun maksaa taatusti enemmän kuin vaatimaton kotihoidontuki. Sitä paitsi haluan jatkossakin ylpeillä ulkomailla sillä, miten upeasti lapsiperheitä Suomessa tuetaan - sillä ihan aidosti olemme kyllä siinä asiassa varsin paljon montaa muuta maata edellä.
2) Hilkka Ahteen potkut. Ihan käsittämätöntä soopaa. Räty näyttäytyy kyllä nyt niin vastenmielisenä tyyppinä, että on helppo uskoa häneen kohdistettujen syytösten olevan totta. Toivottavasti oikeus voittaisi ja kusipäisyys saisi ansionsa mukaan.

No niin, siinäpä sitten tulikin sitten avautumista taas vähäksi aikaa. Kuulen rappukäytävästä kahden pienemmän ja yhden isomman pulkkailijan äänet, joten palaan viettämään perhe-elämää. Se tekee epäilemättä hyvää meille kaikille.

Kärryhämmennys

2012-02-23T23:02:00.000+02:00

Tässä elämäni parisuhdekriisin keskellä (toivon mukaan jo voiton puolella kuitenkin, kopkop) postaan tänne ihan perusvauvablogihuttua. Kaipaisin apua niinkin valtavaan ja perustavanlaatuiseen kysymykseen kuin että mitkähän rattaat meidän kannattaisi hankkia.

Tilanne on nimittäin se, että sinänsä hyvät Phil & Ted'sin Explorer -kärrymme hajosivat Kanarian-lennolla. Vakuutusyhtiö korvasi rattaiden koko hankintahinnan (väliin kehut Pohjolalle, päätös tuli vuorokaudessa ja korvaus kahdessa). Nyt meillä on siis rämät sisarusrattaat ja 550 euron ylimääräinen ratasbudjetti.

Ensin olin hankkimassa tilalle uusia samanlaisia. Sitten aloin miettiä, että Igge täyttää kesällä kolme ja kävelee jo nyt reippaasti pitkiäkin matkoja. Oletettavasti kävely onnistuu vielä paremmin, jahka tuo 2#%Y¤&%I:n lumi-/loskakaaos hellittää. P&T:t voisi mahdollisesti kikkailla vielä jollain tavalla käyttökelpoisiksi ainakin väliaikaisesti. Eli tarvitaanko me oikeastaan enää sisarusrattaita? Olisiko fiksumpaa ostaa nyt sittenkin ihan perusykkösrattaat Lillabota ajatellen ja luottaa siihen, että Igge kulkee jatkossa omin koivin tai seisomalaudalla? Kuvittelisin, että hätätapauksessa pienemmän voisi ehkä myös nakata Manducaan ja isomman kärryihin.

Tästä pääsemme sitten seuraavaan probleemaan: mitkä olisivat sitten sopivat rattaat? Eduksi olisivat ainakin seuraavat ominaisuudet:
- helppo ohjattavuus
- nopea kasata, menee pieneen tilaan
- kapeat ja sirot
- selkänojan saa makuuasentoon
- kiva ulkonäkö
- säädettävä työntöaisa
- hyvä tai edes kohtuullinen tavarakori
- mahdollisuus käyttää seisomalautaa

Voi pyrsy, pitääkö minun nyt ryhtyä taas guuggeloimaan ja vertailemaan miljardeja eri rattaita? Millaisia kulkupelejä teillä on? Osaisiko joku suositella jotain? Vai kannattaisiko sittenkin vaan hankkia uusi runko philandtedseihin ja työnnellä Lillabota niissä jäljellä oleva ratasaika (eli varmaan vielä pari vuotta)? Olen pihalla, apua!

Miten taas voi olla sunnuntai-ilta?

2012-02-19T23:45:00.001+02:00

Tiedän, että lupasin pyhittää itselleni tänä viikonloppuna bloggausaikaa. Kävi sitten kuitenkin niin, että pyhitin itselleni perjantaina vähän baariaikaa ja koko lauantai meni ns. pelastusarmeijalle. Kaikki viikonlopun suoritteet (venemessut, pyykinpesu, kaupassakäynti, muffinsien leipominen) jäivät tälle päivälle ja nyt olisi jo syytä olla nukkumassa, että jaksan pirtein mielin suunnata aamulla hammaslääkäriin kahdeksaksi.

Käytiin siellä neuvolassa, ja todettiin, että hienosti kehittynyt pieni yksilö on tuo veikeä Lillabo-miekkonen. Pikkuisen ruipelo kyllä, painokäyrä suuntaa tuolla piirun alle 8 kilon lukemalla alaviistoon, mutta ei kuulemma syytä huoleen. Enkä kyllä - rasti seinään! - kerrankin ole edes ahdistunut, lähinnä kyselin, että olisko syytä olla, kun en millään jaksaisi. Tiedän, että olen tunkenut tyyppiin juuri sen verran ruokaa, kun herra on suostunut syömään, mutta minkäs teet, kun sapuska on alkanut upota sanottavasti vasta hiljattain. Neuvolantäti ja lääkärisetä (aivan hirmuisen komea ja miellyttävä sellainen muuten, setä on tässä hyvin harhaanjohtava nimitys) sanoivat, että nakeron aikainen liikkeellelähtö ja aktiivisuus vaikuttavat niin, että energiankulutus on kovaa ja että kylsesiitä, annatte vaan jatkossakin syödä niin paljon kuin ipanaan mahtuu.

Mitään erityistä huomautettavaa lääkärisetä ei löytänyt. Minun piti kysyä kaikenlaista, mutta olin herran viehättävyydestä niin hämilläni, että tuli mieleen yksi ainoa kysymys. Nimittäin se, että näyttävätkö lapseni perhekalleuden lääkärin silmään normaalikokoisilta. Jotenkin olen sellaistakin miettinyt, kun mies joskus epähuomiossa jotain höpisi, että voisithan sinä vauva tuotakin ruveta kasvattelemaan. Koska nämä omat lapseni ovat käytännössä ainoat poikavauvat, jotka olen nähnyt näinkin yksityiskohtaisesti, niin minulla ei tietenkään ole mitään vertailupohjaa asiassa. Lääkäriä vähän nauratti, mutta hän totesi kuitenkin hyvin vakuuttavasti, että äidin ei tarvitse huolehtia, vehkeet eivät missään tapauksessa ole alimittaiset.

Äidin huolet ovat moninaiset. Epäilemättä lääkärit kuitenkin kuulevat omituisempiakin huolia. Luulisin? Toivottavasti omituiset huolet, joista oikeastaan tietää, että ne ovat ihan turhia, eivät ole vain minun yksinoikeuteni.

Loma ja miten siltä palataan

2012-02-16T01:15:00.001+02:00

Terveisiä Teneriffalta! Hengissä ollaan ja mukavaa oli. Myös kaikki kunnon Kanarian-matkan tuntomerkit täyttyivät, kuten se, että joku veti röökiä lentokoneen vessassa, matkustamossa taputettiin laskeutumisen jälkeen ja kohteessa yksi porukasta oksensi päälleen sekä koki lomaromanssin. Kohtasin myös jotenkin autuaasti unohtamani vitsauksen, ravintoloiden veemäiset sisäänheittäjät, ja olin vaihteeksi ajautua konfliktiin, koska juoksin ottamaan kiinni karkailevaa Iggeä sen sijaan, että olisin jäänyt tutkailemaan herran puoliväkisin tyrkyttämää ruokalistaa. (Kerran Thaimaassa eksyimme vastenmieliselle Patong Beachille, ja siellä jouduin ilmiriitaan erään basaarikaupustelijan kanssa, kun en jaksanut sietää törkeää käytöstä hiljaa ja kiltisti.)

Pingviini kohtaa lapsen.

Onneksi emme käyneet kyseisellä vähän vilkkaammalla rannalla kuin kerran, ja muuten olikin oikein leppoisaa. Vuokrattiin auto ja ajeltiin vuoristossa. Oksennusinsidentti aiheutui ilmeisesti yhdistelmästä liikaa nakkeja aamupalalla plus kiemuraiset tiet, ja päättyi siis siihen, että suuntasimme lähimmässä kaupungissa ostoskeskukseen etsimään Igelle uutta vaatekertaa. Igge kertoo tarinaa innokkaasti joka toiselle vastaantulijalle: "ajettiin papan Peat-autolla aika KOOOKEELLA, ja minulta tuli YÖÖÖÖÖK. laitettiin mamman paita päävve ja ottettiin kaukasta uuti paita ja houtut".

Igge vastasi myös reissun ainoasta lomaromanssista. Viimeisenä iltana palasimme hotellille yhdeksän maissa, ja hotellin baarissa oli vielä paljon lapsiperheitä. Tanssilattialla heilui erinäinen määrä pikkutyttöjä, ja yksi heistä kiinnitti Igen huomion. Tyttö oli luullakseni nelivuotias, pitkätukkainen ja keimaili röyhelöisessä flamencomekossaan. Igge katsoi näkyä hartaasti, ja sanoi minulle, että "mamma, tyttö on hiiiiieno". Neitokainen ilmestyi nakottamaan Igen eteen, tapitti herraa silmiin ja otti kädestä kiinni. Pappaa tarvittiin hieman tulkiksi ja suostuttelemaan ujostelevaa kavaljeeria, mutta pian pariskunta pyöri villisti pitkin parkettia. Ja hyppi. Ja välillä juoksenteli. Igge halusi esitellä neidolle myös pikkuveljensä, joka puolestaan taputti riemuissaan isoveljen menestykselle naismaailmassa.

Paluu arkeen oli sitten sitäkin vittumaisempi, sillä heti paluuta seuraavana aamuna eli maanantaina mies lähti työpaikan kanssa Rukalle ja palaa vasta huomenna puoliltaöin. Igge ikävöi isäänsä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen, aamulla ensimmäinen kysymys on, että milloin pappa tulee ja öisinkin reppana on heräillyt itkeskelemään papan perään. Eilen illalla Igge sanoi, että kun pappa tulee, niin "titten kaikki lakattaa pappaa". Kerroin, että rakastaa voi, vaikka pappa ei ole paikalla, ja riemastutti pikkuihmistä kovasti. Tänään ukkeli sanoi isälleen puhelimessa, että "pappa kom hem ja vänta (på) dej hää hemma" ja sen lisäksi selvitti muutenkin päivän tapahtumia Koffin hevosten kohtaamisesta tädin vierailuun ja autoleikkeihin. Minusta on vaan ihan valtavan kiehtovaa, että tyyppi nykyisin selvittää pitkiä lauseita molemmilla kielillä ja vaihtaa kieltä lennosta.

Maailman muruisimmat lomavarpaat

Onneksi yksinhuoltajuus lähestyy loppuaan, sillä hermoni eivät ehkä kestäisi tätä kovin paljon pidempään. Nyt on taas vähän helpompi hengittää, kun tänään Igellä oli hoitopäivä ja siskokin tosiaan kävi viihdyttämässä meitä illalla. Eilen oli muutamakin hetki, kun haaveilin voivani karata kirkuen ovesta ja jättää koko sirkuksen. Esimerkiksi, kun puistossa sisään tullessa vauva huusi nälkäänsä ja Igge spagetoi muuten vaan. Tungin hädässä vauvaan sosetta (se muuten syö, siitä lisää tuonnempana!) ja sotkin koko hemmetin valkoisen villahaalarin oranssiin Hippiin (siinä on nyt sitten hieno hippihenkinen batiikkikuvio, eiku ha, vielä parempi: bataattikuvio) ja Igge liukastui tuolilla keikkuessaan ja kiljui ja kaadoin maitopurkin päälleni ja Igge kieltäytyi syömästä ja kunn yritin saada sitä potalle, se ei halunnut luopua vaipasta, vaan huusi ja kaikki vaan kiljuivat ja kiukuttelivat ja joka paikassa oli sotkua ja lopulta tein sen, mitä kypsä, tasapainoinen aikuinen tekee. Heittelin puoli paketillista Muumi-vaippoja pitkin kylppärin seiniä, karjuin, että kuljesittensaatanavaipoissavaikkaarmeijaan ja paiskasin oven kiinni jättäen lattialla kirkuvan kaksivuotiaan sinne sisälle. Eikä kyllä vieläkään kaduta, paljon.

Ennen kuin soitatte lastensuojeluun, niin kerrottakoon, että menin kyllä heti takaisin ja pyysin anteeksi huutamistani ja sitten halittiin ja sovittiin että ollaan kavereita. Vähän myöhemmin Igge muuten meni ottamaan itse vaipan pois, ja kun kehuin, että olipa hienosti tehty, ootpa reipas, niin se sanoi, että ei mamma, ei vielä reipas, vaan kohta. Hetken päästä ipana kävi hakemassa kaapista puhtaat kalsarit ja tuli sitten ilmoittamaan, että nyt minä olen reipas, anna hai faiv, mamma!

Illalla olinkin sitten vaan itkuinen, kun riitelin miehen kanssa puhelimessa (se raivostuttava nettishoppailua harrastamaton yksityisautoilija ei ymmärtänyt yhteiskunnallista sekä henkilökohtaista tuskaani lähipostimme lopettamisesta ja siirtämisestä jonnekin jumalan selän taakse Jätkäsaareen) ja lapset eivät suostuneet nukkumaan. Tai korjaus, nukahtivat kyllä joskus ysin aikaan, mutta heräsivät ikäjärjestyksessä nuoremmasta vanhempaan klo 22 ja 23. Olin juuri saanut tehtyä iltapalan ja istahdettua sohvalle, kun se riivatun kiljuminen alkoi taas. Lillabo ei suostunut nukahtamaan uudelleen ja Igge itki isänsä perään. Lopulta olimme kaikki kolme meidän sängyssämme, Igge jo rauhallisempana, mutta Lillabo rutisi nukkumaanmenoa vastaan. Tuskastuneena huokaisin, että mikä hitto suakin nyt vaivaa, mihin Igge totesi hyvin rauhallisesti, että "mamma, Lillabo on pikkuvauva, titä pitää paijata". Öh, kiva, kaksivuotias neuvoo minua lastenkasvatuksessa. Ja oli sitäpaitsi ihan oikeassa. Sitten lapset nukahtivat, ja minäkin torkuin varmistellen tietenkin koko ajan, että kumpikaan ei putoa sängystä. Mutta ainakin oli hiljaista.

YH-kaaokseeni aivan viaton gorilla.

Ja niin, Lillabo on nyt kahtena yönä syönyt joskus yhdentoista maissa ja seuraavan kerran aamuseitsemältä! Hallelujah! Lupiinille siis edellisen postauksen kommentteihin tiedoksi, että meillä ratkaisun avain oli miehen loma. Mies syötti aina ensin pökäleelle soseet ja vasta sitten kuvioihin astuin minä maidonhajuineni. Ilmeisesti tyyppi tajusi, että isältä ei tipu muuta ravintoa kuin sosetta ja on parempi syödä se kuin olla nälkäinen. Ja siis mitä ilmeisimmin eduksi oli myös se, että en hätäpäissäni langennut joka kerta antamaan maitoa nälkätilanteessa "ensiavuksi", kuten kotiolosuhteissa helposti käy.

Että jotain positiivistakin siis. Huomenna on Lillabon kahdeksankuukautisneuvola lääkäreineen päivineen. Päivittelen kuulumisia ja vastaan Sadun nakkaamaan Vuoden mutsi -haasteeseen jahka saan ukon kotiin. Onhan tässä taas tullut hankittua painavaa matskua tittelin tueksi. Kun mies palaa, sanon sille Iggeä lainaten, että höödu pappa ukkeli, nyt tää mutsi lähtee katsastelemaan hääkutsuasioita ja bloggaa rauhassa ja kaupan päälle nukkuu ainakin yhden yön tulpat korvissa sohvalla. (Okei, Igge ei kyllä puhunut noista hääkutsuista ja muista, mutta aloitus oli siltä.) Kyl tää tästä taas, eikö?

Ja niin, kysymys vielä: mitä teen, kun lapsi vastustaa vaipasta luopumista? Vahinkoja ei tapahdu, jos vaan jotenkin saadaan ne kalsongit jalkaan. Tyyppi siis tietää kyllä, miten homma toimii. Jostain syystä vaipasta vieroittaminen on vaan vaikeampaa kuin tutista luopuminen aikanaan, ja olen aivan kypsä siihen kirottuun räyhään joka jumalan kerta, kun unilta herättäessä tai sisään tultaessa olisi aika heittää vaippa jonkkaan. Lisäksi ihmettelen, että saako lapsi jonkun kamalan trauman, jos sen pakottaa? Ja kolmanneksi: miten vieroitetaan lapsi pottapalkinnoista? Kiitos jo etukäteen!

Hui kauheeta!

2012-01-31T22:39:00.003+02:00

Tässä oli kuva pelottavasta möröstä, joka ei ole yhtään kijtti ja jota kuulemma KAIKKI peekää, mukaanlukien keltainen auto. Tabletti vaan teki kuvasta niin onnettoman pienen, ettei siitä saanut mitään selvää. Palautan kuvituksen, jahka saan homman toimimaan.

Muuten kuuluu sairastamista, vaalikeskustelutympiintymistä, palelemista, univelkaa ja ahdistusta. Avioehdon osalta sen sijaan kuuluu positiivista selkiintymistä, sillä kävimme tapaamassa asianajajaa ja hän oli yhtä mieltä siitä, että on oikeudenmukaista huomioida kotonaolovuodet jotenkin. Kuulemma näin usein tehdäänkin. Ehtoon kirjataan nyt siis jotakuinkin niin, että avioerotilanteessa viidesosa nykyisestä asunnostamme on yhteistä omaisuutta, johon minulla on avio-oikeus - ts. 10 prosenttia kuuluu minulle. Tämä pätee myös tulevissa asunnoissamme, vaikka ostaisimme sen yhdessä. Osuus on laskettu kutakuinkin yhtä suureksi kuin olisin voinut maksaa tuloistani lainaa, jos olisin ollut töissä. Näin menettelemällä verottajakin on tyytyväinen, ts. en joudu maksamaan mitään ylimääräisiä veroja.

Kuten edellisen postauksen kommenteissa kävi ilmi, jouduin triplaamaan panokseni tällä toisella kierroksella. Vaikka Igge totesikin eilen, että tuo on ihan höpejö, kun näki Saulin telkkarissa. Minusta Niinistön kokemus ja osaaminen vain ovat kaiken kaikkiaan melkoisesti vahvemmalla pohjalla kuin Haavistolla, vaikka miten päin asiaa kääntelin. Kärjistetysti pidän henkilökohtaisesti tärkeämpänä, että Suomen presidentti tuntee hyvin EU:n ja Venäjän kuin Sudanin tilanteen.

En jaksa tylsistyttää ketään sen syvällisemmällä analyysillä, mutta todettakoon, että eniten vaakakupissa painoi loppujen lopuksi ihan ikioma arvioni siitä, kumpi hyvistä kandidaateista sopii paremmin presidentin tehtävään tässä maailmantilanteessa ja kummalla on uskoakseni enemmän annettavaa muissa tehtävissä. Kuuden tai kahdentoista vuoden päästä tilanne voi olla taas ihan toinen, ja mielelläni näkisin Haaviston näissä skaboissa uudelleenkin, kun kuitenkin tykkään tyypistä. Paradoksaalista kyllä, symppiskomppaan Haavistoa melkein enemmän kuin häntä äänestäessäni, mutta ei tunnu oikealta äänestää vain kivaa ja mukavaa. Ja toisaalta kuva Niinistöstäkin on parantunut, esimerkiksi tämänpäiväisessä Hesarin tentissä herrat olivat jotenkin molemmat niin mukavia. Melkein tuntui, että he olivat valmiita tarvittaessa puolustamaan toisiaan toimittajia vastaan. Liikkistä.

Pakko on vielä kommentoida vähän tätä nk. loanheittoa. Epäilemättä Niinistön kannattajissa on melkoisia tursakkeita rasvaisine ja mauttomine mielipiteineen, mutta yleisesti ottaen oma kaveripiirini on ilmeisesti niin sivistynyttä, että mitään homoläppää harvempi lähtee julkisesti huutelemaan. Nämä ala-arvoisia typeryyksiä laukovat tyypit tuskin itsekään luokittelevat itseään kovin suvaitsevaisiksi edelläkävijöiksi. Sen sijaan jostain syystä jotkut älykkäinä itseään pitävät ihmiset katsovat, että on ihan ookoo pilkata Jenni Haukion persoonaa ja olemusta. Olen tässä pohtinut, että jos Niinistön puoliso olisi 20 vuotta nuorempi ecuadorilainen parturi-kampaaja, niin pidettäisiinkö sitä sitten edistyksellisen ja modernin parisuhteen perikuvana? Vai onko niin, että edistyksellisyyteen riittää pelkästään se, että molemmat puolisot ovat samaa sukupuolta? Minä en lähtisi kumpaakaan dumaamaan, kun en puoliskoja tunne. Haluan uskoa, ettei kumpikaan ehdokkaista jakaisi elämäänsä minkään aivottoman koristeen kanssa.

Vaan se siitä, sillä minullahan on jo numero on lapussa, lappu kuoressa ja kuori toisessa kuoressa. Mietin siinä ennakkoäänestäessäni, että aika tavalla joutuvat kyllä tekemään hommia ne ääntenlaskijat, kun jokainen ennakkoääni on pakattu kahteen kirjekuoreen. Jonkun ajan päästä kansakunnalla on joka tapauksessa taas uudet puheenaiheet, ja presidenttinä oletettavasti Niinistö. Ne on ne kansan syvät rivit, joita nyt sitten näemmä itsekin edustan. Kaikkeen sitä joutuu, kun vanhaksi elää. Harmittaa vähän, että itse huipennus jää näkemättä, sillä lennähdämme sunnuntaina aamulla eksoottiselle Teneriffan saarelle. (Tässä kappaleessa on kyllä paljon pelottavaa, Niinistön äänestäminen JA Kanarian-matka. Olen varsinainen trendsetteri ja edelläkävijä, voi luoja.)

Valohoito tulee joka tapauksessa todella tarpeeseen, sillä parin viikon flunssaputki on verottanut allekirjoittaneen yöunia riippumatta siitä, kuka on sairastusvuorossa. Lillabo nukkuu edelleen pääosin miehen ja minun välissä, vaikka nyt mobiliteetti ja potkujen voimakkuus alkavat olla sitä luokkaa, että siirtymä omaan sänkyyn tuntuu houkuttelevalta. Ongelmana vain on se, että tyyppi hylkii edelleen ruokaa melkein kaikissa olomuodoissa ja syö ilmeisesti siksi myös yöllä 2-3 tunnin välein. Believe me, yritän tunkea sille sosetta ja pyrettä ja sormiruokaa ja hanhenmaksapalleroita ja whatnot niin paljon kuin herra suostuu ottamaan, mutta määrät ovat kovin vaatimattomia. Viime yönä mahdollisesti hieman kilahdin ja herätin koko huushollin karatessani makuuhuoneesta olkkariin huutamaan, että saatana mun on pakko saada joskus nukkua yli kaksi tuntia putkeen. Kypsää ja aikuismaista käytöstä, eh. Täytynee ryhtyä jossain vaiheessa jonkinlaisiin unikoulullisiin toimenpiteisiin, kunhan tervehdymme ja palaamme arkeen reissun jälkeen. Tai jotain. En tiiä, en kykene ajattelemaan selkeästi.

Huolestuttaa tuo vauvalaisen sapuskointi vähän siinäkin mielessä, että kolmen kuukauden päästä pitäisi astella sinne alttarille ja ei huvittaisi pelätä tahroja satiinissa (tai paperilla älä siis suutu ei niistä asiat miksikään muutu). Eikä nyöritellä mekkoa ylös alas syöttötoimenpiteitä varten. Painajaisissani se repii lopulta karjuen organzaa rinnuksiltani ja joudun imettämään sitä jossain ahtaassa vessakopissa pitsikirjaillut helmat terveyssideroskiksessa. Haluan myös viettää hääyöni hotellissa kaksin miehen kanssa, joten yösyötöistäkin olisi päästävä eroon. Kai tästäkin voi jonkinlaisen häästressin kehittää!

Kenen joukoissa seisoisin?

2012-01-23T14:29:00.003+02:00

Minulla on vaaliongelma. En tiedä, ketä äänestäisin toisella kierroksella, vaikka ensimmäisen kierroksen ehdokkaani mukana onkin.

Kuva täältä.

Haluaisin kovasti tukea Haavistoa ehdoitta, mutta joku siinä mättää. Se ei ole se vihreys, siitä olen päässyt yli. Jonkinlainen pehmeys ehkä? Olen myös taipuvainen ajattelemaan, niin ikuisuusopiskelija kuin itse olenkin, että presidentinvirassa toimivalla henkilöllä olisi hyvä olla suoritettuna muukin koulutus kuin ylioppilastutkinto. Haavisto on profiloitunut rauhanrakentajana, ja hänellä on erinomainen kansainvälinen kokemus "alalta". Toisaalta presidentin on hyvä ymmärtää erinomaisesti suomalaista yhteiskuntaa suhteessa globaaliin maailmaan monella tasolla, ja minun silmissäni Niinistö vetää laaja-alaisuudessa pidemmän korren.

Sen lisäksi Niinistössä viehättää ehkä juuri se, mitä Haavistosta näin median perusteella puuttuu, kutsuisiko sitä nyt sitten johtajuudeksi vai jämäkkyydeksi vai miksi. Toisaalta Sale taas on pahimmillaan ärsyttävän yrmy ja ylimielisen oloinen. Jotkut lausunnot särähtävät korvaan turhankin konservatiivisina, tosin en ole varma, kuinka paljon on kyse hänen omasta ajattelustaan ja kuinka paljon siitä, että hän ei halua ärsyttää liikaa vanhempaa äänestäjäkuntaa. Niinistöllä on myös se loppututkintokin plakkarissa.

Minusta presidentillä on sisäpolitiikassa lähinnä mielipidevaikuttajan rooli ja hänen tärkein tehtävänsä on ulkopolitiikan johtaminen ja Suomen edustaminen ulkomailla. Molemmilla finalisteilla on ulkopoliitikassa loppujen lopuksi aika samankaltainen, avoin linja. On ilahduttavaa, että suomalaiset valitsivat kärkikaksikkoon kaksi tällaista poliitikkoa, vaikka tarjolla oli sulkeutuneempaakin meininkiä.
Se, mikä minua nyt eniten ahdistaa, on Haaviston leirissä ainakin henkilökohtaisen somekokemuksen perusteella orastava uhmakas loanheittomieliala. Niinistön vaimo esimerkiksi on lytätty varsin henkilökohtaisella tasolla, mikä minusta edustaa kaikkea muuta kuin Haavisto itse. Jotenkin ikävästi "keskustelun" kaiuista tulee välillä mieleen eräskin taannoinen eduskuntavaalivoitto.

Toisaalta taas en pysty ollenkaan seuraamaan keskusteluja, joissa Haaviston kohdalla keskitytään lähinnä tämän homouteen. Naiivi minä kun kovasti toivoisi, että ketään ei jätettäisi valitsematta mihinkään virkaan sen perusteella, kenen kanssa hän harrastaa seksiä. Tästä aiheesta otan varsin herkästi kipinää myös reaalimaailman keskusteluissa.

Molemmilla ehdokkailla on omat kompastuskivensä. Niinistön vaarana on ylimielisyys ja ennenaikainen voitonvarmuus: fiksuinta, mitä hän voi tehdä, on myöntää avoimesti, että Haavisto on tiukka vastus, koska näin epäilemättä on. Toivottavasti yrmy löytäisi itsestään myös vähän lämpimämmän ja rennomman puolen, inhimillisyydellä kun on iso rooli erityisesti tällaisessa henkilövaalissa. (Sivumennen sanoen Lipponen onnistui tässä mielestäni hyvin, ja niin epädemari kuin olenkin, onnistuin jopa tuntemaan jonkinlaista myötätuntoa häntä kohtaan, kun äänisaalis jäi niin vaatimattomaksi.)

Haavisto taas nousee tai kaatuu pitkälti kannattajiensa mukana. Noustakseen presidentiksi hän tarvitsee myös muiden kuin aidosti tai wannabe-punavuorelaisten hipsterien äänet, ja siksi kannattajien olisi syytä varoa nostamasta itseään voimakkaasti muiden yläpuolelle. Siinä, missä Niinistön suurin uhka on hänen oma ylimielisyytensä, Haaviston nousu voi tyssätä kannattajien ylimielisyyteen.

Itse äänestin ensimmäisellä kierroksella Haavistoa protestiksi persu-Suomelle. Nyt en ole enää varma, juuri tällä hetkellä tuntuu, että saatan vaihtaa leiriä. Tällä kertaa protestiksi kannattajien omahyväisyydelle ja vastapuolen pilkkaamiselle. Äänestäminen olisi ollut huomattavasti helpompaa, jos toisella kierroksella olisi ollut vastassa Väyrynen - melkein riippumatta siitä, kuka se toinen kandidaatti olisi.

Kenestä sinun mielestäsi pitäisi tulla uusi pressa ja miksi? Tässä olisi hyvä mahdollisuus vakuuttaa ainakin yksi kahden vaiheilla heiluva äänestäjä.

P.S. Erinomaisesti aiheesta on muuten kirjoittanut Topias Kaikki elämästä -blogissa, montakin kertaa. Niin tuosta homoudesta (ihan loistava kirjoitus) kuin nyt tästä "vastajytkystä". Lukekaa, ihmiset!

P.P.S. Oh, unohdin melkein, että tämä on äitiblogi! Valitan mahdollista pettymystänne ja korjaan heti tilannetta raportoimalla seuraavaa: Igellä on kurkunpääntulehdus, Lillabolla puolestaan uusi passi, uusi hammas sekä haparoiva konttaustaito. Pikkuveli on ehkä vähän voitolla.

Kotiäitivuosien hinta?

2012-01-19T21:17:00.001+02:00

Olin kuullut, että kotona lasten kanssa vietetyistä vuosista on joskus maksettu korvausta avioeron yhteydessä ihan tuomioistuimen päätöksellä. Nykyään kompensaatioon voi olla oikeutettu myös avoliiton päättyessä, jos se on kestänyt yli viisi vuotta tai parilla on yhteisiä lapsia.

Tämä nousi esille, kun mietin avioehtoasiaa. Jotenkin kuvittelin, että eipä siinä minun kohdallani kovin suurista summista kuitenkaan voi olla kyse. Kun mies oli vähän sitä mieltä, että kotiäitivuosien korvaaminen perustuu vain tunteisiin, ei taloudellisiin faktoihin, päätin huvikseni laskea, paljonko miinukselle tuloni jäävät, kun olen kotona lasten kanssa enkä paiski hommia aikuisten töissä.

Laskin siis, mitä olisin tienannut kolmessa vuodessa (tulen olemaan kotona yhteensä noin kolme vuotta - opintovapaatani en näihin sisällyttänyt, vaikka siitäkin osa menee lastenhoitoon), jos olisin saanut palkkaa suunnilleen sen, mitä kanssani samalla tittelillä samassa firmassa tienataan. Tarkistin, mikä olisi ollut veroprosenttini ja vähensin summasta verot. Laskin myös yhteen käteen saamani äitiys- ja vanhempainpäivärahat sekä kotihoidontuen. Vähensin tämän summan palkkalaskelmasta, ja arvatkaa huviksenne, paljonko erotus on.

YLI SEITSEMÄNKYMMENTÄ TUHATTA (70 000) EUROA.

Oho.

Tietenkään kaikkea ei voi mitata rahassa. Tietenkin mies on maksanut huushollimme kuluista enemmän. Tietenkin tämä on myös oma valintani. Ja kyllä, tiedän, että pestini on kohtuullisen hyvätuloinen, mutta ei se liksa mikään poikkeuksellisen korkea ole.

Joka tapauksessa ei kai ole ihan kamalan epäoikeudenmukaista vaatia panostuksesta jotain hyvitystä, jos liitto päättyy eroon? Helvetti vieköön, kyllä pitäisi olla laissa säädetty, että kotona olleelle vanhemmalle kuuluu automaattisesti joku hyvitys, jos toinen menee ja jättää toisen rannalle ruikuttamaan. Mitenköhän näitä summia on laskettu oikeuden päätöksissä?

Tässä laskelmassa ei ole edes huomioitu mahdollisia ylennyksiä, palkankorotuksia ja muita vastaavia seikkoja. Silti summa on kai vähintäänkin merkittävä. Tai en tiedä teistä, mutta minusta se on aika lailla tähtitieteellinen.

Minun oli tarkoitus ostaa syksyllä 2008 asunto ja laittaa se vuokralle, mutta sitten pissin tikkuun ne kuuluisat viivat. Laitoin suunnitelman jäihin toistaiseksi. Nyt snadisti harmittaa. Olisin vallan mainiosti voinut maksaa lainanlyhennykset vuokratuloilla ja vanhempainrahalla ja tarvittaessa pyytää mieheltä ihan hyvällä omallatunnolla avustusta.

No, lakkaanpa ainakin potemasta huonoa omaatuntoa siitä, että mies on maksanut silmälasini sekä viime vuosien ulkomaanmatkat. Ei tämä ole ihan ilmaiseksi tullut minullekaan.

Sanottakoon nyt vielä, että en vaihtaisi näitä vuosia 75 000 euroon. Voin kuitenkin vannoa, että kyllä noin hypoteettisesti vituttaisi, jos mies lähtisi jonkun lumpun matkaan ja huomaisin olleeni lähinnä ilmainen lapsenvahti ja kotiapulainen. No, siis vituttaisi varmaan muutenkin, mutta eipä se ainakaan vähentäisi katkeruutta.

Mutta miten tämä sitten pitäisi ottaa huomioon avioehdossa? Mikä on kohtuullista? Miksi hitossa en ole tajunnut aikaisemmin miettiä tätäkään asiaa? Jotenkin olen elänyt vaan siinä ajatuksessa, että kaikki lutviutuu ja onhan meitä tässä kaksi aikuista. Kahden lapsen, tulevan avioliiton ja myös muutamatkin lähipiirin eroprosessin seurauksena minulle on pikkuhiljaa valjennut, että tässä elämäntilanteessa pitäisi varmaan ajatella myös ikävimpiä skenaarioita. Vaikka se onkin ahdistavaa.

Kunnes tuomari meidät erottaa

2012-01-17T17:50:00.003+02:00

Kuten tässä on tullut ilmi, minun ja miehen, elämäni valon ja lasten isän, on tarkoitus astella alttarille huhtikuun lopussa. Kaiken romanttisen häähöpinän keskellä pitäisi hoitaa kuntoon myös yksi jotenkin ikäväsävyinen paperi: avioehtosopimus.

Tällä hetkellä mies on minua selvästi varakkaampi, ja vaikka oletettavaa on, että tilit jonkin verran tasaantuvat tulevaisuudessa, tulemme epäilemättä esimerkiksi asumaan lähimmät parikymmentä vuotta miehen pääosin omistamassa asunnossa. Vaikutusta koko kuvioon on perintötekijöiden lisäksi tietenkin myös sillä, että mies on minua kahdeksan vuotta vanhempi eikä ole taloudellisessa mielessä "tuhlannut" hyviä ansaintavuosia kotona lasten kanssa kuten minä.

Perinteisesti kai avioehtopaperissa sovitaan suunnilleen, että kumpikin saa avioliiton päättyessä pitää sen, mitä on siihen tuonut ja avioliiton aikana mahdollisesti saamansa perinnöt ja lahjat sekä näillä hankitut asiat. Palkkatuloilla jne. hankittu omaisuus on sitten yhteistä ja pannaan erotilanteessa puoliksi.

Minä en vaan ihan tiedä, mitä ajattelisin tästä. Jos kävisi niin ikävästi, että eroaisimme joskus, niin miten sitten todistetaan, että mitkä asiat on hankittu palkkatuloilla ja mitä ei? Sanotaan, että olemme vaikka ostaneet asunnon, josta mies omistaa suurimman osan. Miten estetään se, että ei käy niin, että mies onkin yllättäen oikeutettu puolikkaaseen minun osuudestani (koska se on maksettu palkasta), mutta minulla ei ole oikeutta hänen omaisuuteensa, jos hän väittää maksaneensa sen perintörahoilla tai pääomatuloilla?

En tietenkään ole naimassa miestä erotakseni hänestä, mutta jos jotain olen elämästä oppinut, niin sen, että on typerää olla varautumatta pahimpaan. En halua joutua sellaiseen tilanteeseen, että mies ilmoittaa minulle 20 avioliittovuoden jälkeen, että tämä oli tässä ja heittää minut kaupan päällisiksi pihalle, koska minulla ei ole oikeutta omaan kotiini. Että kiitos vaan sinulle, kun toimit ilmaisena lapsenvahtina ja kotiapulaisena, mutta nyt olet omillasi, terve. Tällaisiakin tarinoita kun kuulee, ja minusta olisi naiivia kuvitella, että meille ei voi käydä niin. Tarkoitan, että kaikkemme teemme – tästä olemme sentään yhtä mieltä – että emme sellaiseen tilanteeseen päädy, mutta mitä vaan voi tapahtua.

Nykyisen lainsäädännön mukaanhan minulla olisi nyt erotessamme oikeus puoleen irtaimistosta ja oletettavasti myös jonkinlaiseen kompensaatioon siitä ajasta, jonka olen ollut kotona lasten kanssa. Minusta avioehto edellä selitetyn sisältöisenä huonontaisi tilannettani. Lisäksi avioehdossa pitäisi kai ottaa huomioon myös se, että lain mukaan avioliitto päättyy myös silloin, jos toinen osapuolista ns. heittää lusikan nurkkaan.

Tavallaan vähän jopa naurattaa, kun näyttää siltä, että emme saa avioliittoa edes solmittua ilman juristeja. Toivoa sopii, ettemme koskaan joudu eroamaan, koska epäilemättä siihen tarvittaisiin kokonainen lakimiesarmeija. Jonkinlaiseen sopimukseen meidän on kuitenkin päästävä, ja sen pitäisi olla sellainen, jonka molemmat hyväksyvät ja joka ei anna kummallekaan liian suurta valtaa toisen yli. Minusta esimerkiksi sellainen tilanne, että toinen voisi erotilanteessa heittää toisen pihalle ilman mitään korvausta, on valta-asetelmana epäreilu.

Mitä mieltä olette? Onko avioehto turha? Jos olet naimisissa, oletteko tehneet avioehdon ja jos, niin millaisen? Tai oletko ajatellut tekeväsi avioehtosopimuksen, jos joskus menet naimisiin? Miten avioliiton päättyminen eroon tai kuolemaan pitäisi huomioida vai pitäisikö? Onko toisen osapuolen hyväksikäyttöä vaatia osaa hänen omaisuudestaan tai ainakin oikeutta jäädä yhteiseen kotiin avioliiton päättyessä? Ja kannattaako naimisiin ylipäätään mennä vai pitäisikö vain suosiolla jatkaa avoliitossa ja olla tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen?

Kuvitettu vuosi 2011

2012-01-11T16:30:00.001+02:00

Harvinaista herkkua (?), mutta kerralla sitten vähän enemmän. Arvannette, mitkä ovat vuoden highlightit, vaikka niitä ei tässä olekaan erityisesti korostettu!

Vielä ehdin!

2011-12-31T11:26:00.002+02:00

Nimittäin huitaisemaan yhden tekstin tälle vuodelle. Tänään iski yhtäkkiä päähän se, että tämä 2011 on ihan oikeasti pian paketoitu, nipsnaps, poikki, heippa. Häh? Taas uusi vuosi?

Uutenavuonnahan on tapana tehdä lupauksia. Minä lupaan seuraavia asioita:

1) En ole yhtään päivää raskaana - ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2007.
2) Menen naimisiin. Luultavasti lasteni isän kanssa. Ei siis luultavasti siksi, että lasteni isästä olisi epäselvyyttä, vaan siksi, että mistäs sitä ihan varmaksi tietää ennen papin aamenta, kuinka paljon hermo hirttää kiinni.
3) En kiirehdi töihin, vaikka vähän mieli sinne aikuisten maailmaan vipattaa, vaan otan ilon irti tästä mahdollisesti viimeisestä tilaisuudestani elää näin. Opiskelen syksyllä sen verran ja sitä, mitä huvittaa.
4) Käytän joululahjaksi saamani kymmenen kerran joogakortin ennen kesää.

Jos pitäisi lyödä vetoa, niin sanoisin, että ainoastaan kohta 4 voi tehdä tiukkaa. Mutta yritän parhaani!

Loppuun vielä yhteenveto joulusta. Oli mukavaa ja ruokaisaa ja lämmintä, mummun ja ukin täysihoitola lapsenvahtipalveluineen on kyllä aivan yliveto. Harmi, että matkaa on se melkein 400 kilometriä. Kävimme miehen kanssa joulupäivänä jopa yössäkin ja kotiuduimme vasta neljältä! Huutomerkki!

"Ito tonttu" oli vähän pelottava, mutta silti Igge tiivisti joulun kolme kivointa asiaa sanoilla "paketti ja paketti ja paketti". Lääkärilaukku, magneettikirjaimet ja automerkkejä esittelevä kirja ovat juuri nyt erittäin pop. Lillabo vaan myhäili ja puski joulun kunniaksi läpi ensimmäisen hampaan. Maassa oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Nyt pakettien sijaan raketteja, hyvää uutta vuotta!

Räntää päässä ja puolen vuoden tunnelmia

2011-12-13T12:53:00.001+02:00

Ääni ei kulje, pää on räynnä räntää, lapsetkin sairastaa ja yskii yöt silloin, kun en itse sitä tee. Kuume sentään tuntuu laskeneen, eilen oli sitäkin. Ulkona sataa enimmäkseen vettä, joskin välillä aurinko paistaa ilmeisesti ihan vain vittuillakseen, kun olemme jumissa sisällä. Sisäilyn ansiosta olen kuitenkin saanut tehtyä ison osan jouluostoksista verkossa, ja nyt vain odottelen, että Posti-Pate oveen koputtaa ja itse kirjeen saan.

Pohti-Pate on muuten suuressa suosiossa, niin suuressa, että Igge pussaili juuri Paten kuvaa dvd-brosyyrissä. Minä kun luulin, että paperitähtien pussailu on enemmänkin teinityttöjen heiniä! Aika usein meillä kuuluu myös laulu: pohtin tuo, pohtin tuo, pohtin tuo Pate jokaiten luo, oveen koputetaan, pohtin tuo, pohtin tuo jne. Muita bravuureja ovat muun muassa "kengän kannat kookookoo", "ihhahhaa, ihhahhaa, hepo taa" ja "tuntuntuntun ja lähtee tinittä maata päin".Millähän logiikalla määrätyt laulunpätkät jäävät päähän ja toiset eivät? Kun eivät ne minusta ainakaan ihan yksyhteen tällaista aikuisen korvamatologiikkaa noudata.

Huvittavaa - ja vähän pelottavaa - on seurata brändien syöksyä pienen ihmisen elämään. Posti-Pate on sentään aika kevyttä keittoa verrattuna vaikkapa toiseen suureen suosikkiin, "Talama Mäkviiniin". Iloinen autonnaama on niin tuotteistettu, että hirvittää. Salama McQueen -teemalla löytyy tavallisten lelujen lisäksi myös mm. nenäliinoja ja makaronia. Ja kaikesta kauhistelustani huolimatta meilläkin on Salama McQueen -joulukalenteri (käytetään aamupotalle lahjomiseen), -suihkugeeli, -muki, -legoja sekä yksi pari ko. teeman mukaisia sukkia. Osan näistä olen sitä paitsi ostanut ihan itse, kun Igen innostus on vaan niin liikuttavaa. Näin minuakin viedään, voi ohhoh.

Myös pienemmällä on yksi oma punainen pehmoauto. Mies hankki sen houkuttimeksi taannoin, kun kääntyminen ei oikein innostanut pikkuveljeä. Ensin into lopahti sängyltä putoamiseen, sitten ilmeisesti lähinnä mukavuudenhaluun. Kuvaavaa on, että Lillabo alkoi kääntyä ensin vatsaltaan selälleen, kun sillä tavalla on kivempi seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Hiljattain se vatsalleenkääntymisintokin löytyi taas, ja samaan syssyyn tuntui tapahtuvan muutenkin loikka liikkumisasioissa. Into on kova ja kroppakin nousee aika hyvin maasta, mutta pakki on jumittunut päälle, ihan kuin isoveljellään. Näin ollen tiedän myös, että tästä saattaa hyvinkin mennä vielä pari kuukautta, ennen kuin vauhti löytyy kunnolla. Iggehän jätti koko ryömimisvaiheen väliin ja lähti suoraan konttaamaan muutama päivä 8-kuukautispäivän jälkeen.

Jotenkin en tältä Lillabolta oikein edes vielä odotakaan kovin kummoisia suorituksia. En meinaa millään sisäistää, että tyyppi on ylihuomenna puolivuotias, vaikka puolivuotisneuvolassakin käytiin eilen. Täti kirjoitti jotakuinkin näin: "Kasvu hyvää. Touhukas. Lelu vaihtuu kädestä käteen. Kääntyy. Ärisee veljensä kanssa. Nuhassa." Jotenkin tulin tekstistä hyvälle tuulelle, nuhasta huolimatta. Pienet on ilot!

Kasvusta tuli mieleeni, että ruoka-asiat vaivaavat tämän tyypin kanssa enemmän kuin isoveljen. Siis vaikka alku oli helpompaa, niin nyt pieneksi probleemaksi on noussut se, että soseet uppoavat vähintäänkin vaihtelevasti. Luin juuri, että Igge veteli puolivuotiaana pari purkkia päivässä ja puurot ja maidot päälle. Lillabon kanssa toki harjoittelukin aloitettiin myöhemmin, mutta toistaiseksi määrä saattaa hyvinkin jäädä muutamaan hulluun lusikalliseen. Eikä sille kannata yrittää sitä maitoakaan tarjota, jos se ei ole nälkäinen - siitä seuraa Karmea Raivari. Vaan minkäs teet, kun lapsi ei enempää syö ja yönsäkin nukkuu hyvin, oikeastaan lähes poikkeuksetta yhdellä herätyksellä.

Onneksi sentään toistaiseksi on pysytty about omalla käyrällä, nyt painoa oli noin 7,5 kiloa ja pituutta 68 ja risat. Tosi samankokoisia nämä meidän pökäleet ovat, ja kai minunkin nyt vain olisi syytä hyväksyä, että meidän lapsemme eivät kuulu näihin jykeviin kymmenen kilon puolivuotiaisiin. Mikähän siinäkin ahdistaa, varsinkin kun tiedän, että toiset taas tuskailevat sen kanssa, että kaikki ihmettelevät vauvan isoa kokoa. Minua taas ärsyttää se ajoittainen "teilläpä onkin hoikka poika" -hämmästely ja tekisi mieleni huutaa, että KYLLÄ MINÄ ANNAN SILLE RUOKAA NIIN PALJON KUIN SE SYÖ ja näyttää käyrät, että tuossa se menee vain ihan himpun verran nollan alapuolella, että kyllä se aivan normaali on. Oikeastihan nämä pitäisi jättää ihan omaan arvoonsa, kun kyse on kuitenkin enemmän sellaisesta smalltalkista. Sitä paitsi välillä näitä meidänkin rimpuloita on ihmetelty suuriksi ikäisikseen, joten taitaa olla katsojan silmässä koko dilemma. Tai äidin päässä.

Siellä äidin päässä on muutenkin ollut erilaista dilemmaa viime aikoina, pahoittelen tätä blogihiljaisuuttakin nyt samaan syssyyn. Tuorein oli aikamoinen parisuhdekriisi, joka aiheutui siitä, että (suomenruotsalainen) patriarkaatti ei ole minusta toimiva malli parisuhteessa. Mies on ajattelemattomuuttaan sössinyt asiat sopimalla pappansa kanssa meidän perheemme vapaa-aikaan ratkaisevasti vaikuttavista järjestelyistä keskustelematta minun kanssani. Kävimme useamman vuorokauden periaatteellista keskustelua, jonka sävy vaihteli marttyyriudesta vittuiluun ja haikeudesta suoraan huutoon.

Hurraa sille, että olen sittenkin valinnut oikein, ja mies myönsi lopulta olleensa ajattelematon ja pyysi anteeksi toimintaansa. Vielä piti kuitenkin vuorokausi vääntää rautalankaa, ennen kuin se uskalsi soittaa isälleen ja sanoa, että teki hätiköidyn päätöksen ja pyysi timeoutia, jotta ehdimme keskustelemaan asiasta kotona. Minä tuskin olen juuri nyt kovin suuressa suosiossa, mutta onneksi miehen perheen kulttuuriin kuuluu myös ikävien asioiden lakaiseminen maton alle ja poskisuudelmointi kaikesta huolimatta. (Tämä oli tällainen lempeän sarkastinen kommentti.) Eikä minua suuresti moinen huoleta, lähinnä vähän naurattaa. Onnekseni itsetuntoni ja itsekunnioitukseni eivät tarvitse pönkityksekseen kiltin pikkuvaimon mainetta.

Nyt pitäisi kirjoittaa joulukortit, kun vielä ehtii. Miten hitto tämäkin aina jää viimeiseen päivään? En ole muuten kovin innokas askartelemaan, mutta jostain syystä olen vuosia tehnyt joulukortit itse. Kortitamme lähinnä sukulaisia ja kauempana asuvia kavereita, ja tämän lapsikortti vai ei -dilemman (joka minusta on hieman koominen) olen ratkaissut laittamalla sukulaisten ja muiden kiinnostuneiden kortin väliin valokuvan jälkikasvusta.

Henkilökohtaisesti en kyllä oikeastaan tajua koko joulukorttikeskustelua. Piti oikein tarkistaa Wikipediasta, että joulukortit ovat edelleen "jouluisin lähetettäviä tervehdyksiä, joissa toivotetaan hyvää joulua. Useasti joulukorteissa toivotetaan myös hyvää uutta vuotta." Kamalaa piilovittuilua ja ihmisten kiusaamista, ihan selvästi. Ja nimenomaan juuri sinulle, hyvä vastaanottaja, kyllä, olen askarrellutpaskarrellut nämä 35 tismalleen samanlaista korttia ihan vain vittuillakseni sinulle tai vaihtoehtoisesti kiusatakseni sinua lapseni/kissani/koirani/puolisoni (no, tarkalleen ottaen legoukkoni) kuvalla. Tosin meidän tämän vuoden korteissa on kuusi. Vaikka varmaan siitäkin voi mielensä joku pahoittaa?

Mokomakin ilonpilaaja

2011-12-03T23:25:00.001+02:00

Käytiin kavereiden kanssa eräässäkin punavuorelaisessa sisustuskauppaslashlounaspaikassa lounastamassa. Varasimme kabinetin, ettemme häslää lounasruokailevien työtätekevien kansalaisten keskellä. Ja myöskin siksi, että kabinetin vieressä on leikkipaikka, kuuluihan seurueeseen neljän aikuisen lisäksi neljä kaksivuotiasta ja neljä vauvaa.

Söimme, juorusimme, komensimme lapsia, hoidimme vauvoja kollektiivisesti. Muttamutta, kävi iso virhe: emme huomanneet, että leikkipaikan piirustusvälineissä oli tusseja ja että lapset JÄTTIVÄT KORKIT AUKI. Paikan näpsäkkä myyjätär kävi ojentamassa meitä aiheesta varsin tympeästi. Pahoittelimme rikosta ja laitoimme kuuliaisesti korkit kiinni. Keräsimmepä vielä kynät lasten ulottumattomiin. Vaan kyseinen myyjätär ei ollut tähän tyytyväinen. Hän kävi useampaan kertaa kurkistelemassa nurkan takaa, josko löytyisi jotain huomautettavaa. Pidimme kuitenkin huolen, että lapset eivät esimerkiksi koskeneet myytäviin tavaroihin. Onneksi neitokainen keksi sentään jotain: jossain vaiheessa hän kävi ilmoittamassa, että nyt kyllä lähtee lapsista liikaa meteliä.

Totta on, että ihan hiljaa lapset eivät olleet. Välillä äänet nousivat, olihan siinä neljä vilkasta nappulaa pyörimässä. Mutta eivät he kuitenkaan kiljuneet, räyhänneet tai heitelleet tavaroita, kunhan leikkivät. Emme edes olleet varsinaisessa ravintolassa häiritsemässä normaali-ihmisiä vaan kaupan peränurkassa. Jäin miettimään, että minkä hemmetin takia sinne on se leikkipaikka kyhätty, jos siellä ei saa leikkiä?

Sitäkin mietin, että miksi asenne lapsia kohtaan on niin harmittavan usein tuollainen. Etsimällä etsitään jotain huomautettavaa ja käninän aihetta. Jossain muualla maailmassa ehkä myyjätär olisi tullut ja näyttänyt vaikka itse, että hei katsokaas kun nämä kynät kuivuvat, laitetaas korkit kiinni. Kysellyt ehkä, että mikäs sinun nimesi on ja sanonut, että onpas sulla siinä hieno auto. Tai ainakin kohdellut lapsia ihmisinä eikä pelkkinä häiriötekijöinä.

Me äidit, hyvin toimeentulevat, maksavat asiakkaat, joilla on aikaa istuskella lounaalla ja sisustaa kotia, olisimme kertoneet eteenpäin, miten mukava tunnelma ko. paikassa oli ja menneet sinne uudelleenkin. Hankkineet samalla ainakin nyt niitä keittiöpyyhkeitä ja ehkäpä pellavalakanat, ja neuvotelleet kotona jopa siitä ylihinnoitellusta, mutta viehättävästä kaapista.

Nyt vaan ärsyttää koko mesta. Pitäköön tunkkinsa. Ja yleisesti ottaen harmittaa ihan vietävästi, että tuollaiseen edelleen törmää, vaikka kovasti haluaisin pitää Suomea lapsiystävällisenä maana ja periaatteessa vastustan sitä muualla on kaikki paremmin -marinaa (koska niin ei ole). Minä en todellakaan vaadi mitään erityiskohtelua enkä odota, että kaikki myyjät ja tarjoilijat ja ohikulkijat lepertelevät lapsilleni ja kehuvat heitä minulle (vaikka ei siitä tietysti haittaakaan ole). Pieni annos palveluhenkisyyttä myös näitä tulevia kuluttajia kohtaan ei kuitenkaan olisi pahitteeksi. Tai jos ei muuta, niin ihan normaalia kohteliaisuutta.

Päivän kruunasi se, että jäimme jotenkin hassusti vähän tientukkeeksi jalkakäytävälle, kun innostuimme toisen vaunuihmisen kanssa höpöttämään jostain asiasta äks. Huomasimme asian, kun näimme kiireisen herran tulevan tuhisten meitä kohti, ja siirsimme vaunut tieltä vähän naureskellen, että oi anteeksi, eipä tajuttu että jäätiin tähän vähän huonosti. Miten tähän reagoi mies? No sanoo, että "saatanan idiootit kun pitää tukkia koko katu perkele".

Jep. Helvetin hauskaa päivää sinullekin.

Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa?

Herrat Hömppä ja Tirsa

2011-11-22T14:25:00.001+02:00

Mama M heitti edelliseen postaukseen hyvän kysymyksen lasten temperamentti- ja luonne-eroista. Senkin takia hatunnoston arvoinen suoritus, että useimmilla on ideat vissiin yhtä vähissä kuin minulla. (Edit: Tulihan sinne sitten muitakin ideoita, kun maltoin odotella. Tusen tack!) Jotenkin en oikein kunnolla muista enää, millainen Igge oli viisi-kuusikuukautisena, vaikka kuinka yritin verestää muistiani vanhoilla blogikirjoituksilla. Aiheesta sukeutuikin ihan kiintoisa keskustelu miehen kanssa - hassua, miten samalla ja kuitenkin eri tavalla muistamme asioita.

Siitä olimme yhtä mieltä, että pikkuveli, herra Tirsa (joka ei siis nuku yötä lukuunottamatta lainkaan yli tunnin unia, vaikka eipä sitä kyllä vauvana tehnyt Iggekään), on lungimpi kaveri kuin veljensä herra Hömppä. Lillabo viuhtoo kyllä hurjasti ja on monella tavalla aktiivinen, mutta hän ei menetä hermojaan kovin nopeasti. Räyhääminenkin alkaa aluksi pienillä kierroksilla eikä kertalaakista satanen lasissa kuten veljellään oli (muistaakseni) tapana. Isoveljellä on myös enemmän taipumusta hosumiseen. Lisäksi Igge oli vauvana varautuneempi ja reagoi ehkä herkemmin ympäristönvaihdoksiin ja uusiin ihmisiin, Lillabo on ainakin toistaiseksi sosiaalisempi ja aurinkoisempi.

Temperanttien ero näkyy esimerkiksi herätessä. Igge ei varmaan ikinä herännyt niin, että en olisi huomannut, vaan ilmoitti heräämisestään aina kovaäänisesti. Lillabo taas saattaa löytyä sängystä/sitteristä/sohvalta/muusta nukkumapaikasta täysin pirteänä leikkimässä varpaillaan ilman, että sieltä on kuulunut äännähdystäkään. Kun tyyppi tajuaa tulleensa huomatuksi, kasvoille leviää ilahtunut Hangon keksi -hymy: "huippua, muistitte siis että mäkin oon täällä!"

On kiinnostavaa nähdä, mitem Lillabon persoona kehittyy, kun oma tahto alkaa tulla vahvemmin esille. Igge on muuttunut aika lailla, esimerkiksi vauvamuskarissa hän oli vielä mieluummin sylissä ja tarkkaili muita. Edelleen Igellä kestää usein vieraissa ympyröissä hetken, ennen kuin kone ihan lämpenee, mutta sitten mennään kyllä aivan ränttättää ja täyttä vauhtia. Hyvällä tuulella ollessaan Igge ottaa innokkaasti kontaktia muihin lapsiin esimerkiksi puistossa, etenkin jos mukana ei ole ketään ennestään tuttua kaveria. Toisaalta taas Igen paras kaveri, naapurin samanikäinen tyttö, oli vauvana rohkeampi kuin Igge mutta nykyisin taas leikkii mieluiten joko Igen kanssa tai itsekseen eikä niinkään etsi uusia leikkikavereita. Huvittavaa on, että tyttö on myös selvästi mustasukkainen Igestä: kun tämä yritti leikkiä parin muun samanikäisen neitokaisen kanssa, päättäväinen tyttö otti herraa kädestä kiinni ja veti sen mukanaan toiselle puolelle puistoa. Nykyisinkin tyttö on kuitenkin Iggeä räyhäkkäämpi tinttarella, joten jotain siitä vauva-ajan persoonallisuudesta on jäljellä.

Välillä on muuten raastavaa seurata, miten erityisesti isommat lapset kylmästi ignooraavat puistossa mukaan leikkiin pyrkivän Iggeläisen. Olen yrittänyt kylmettää itseni, koska ihan samalla tavalla Igge ystävineen "syrjii" toisinaan muita. Meidän puistossamme ulkoilevat myös läheisen dagiksen lapset, ja heillä on tietenkin omat kuvionsa tuttujen kavereiden kanssa. Melkoiset viidakon lait siellä kyllä pätevät erityisesti, kun isolla osalla lapsista ei ole omaa vanhempaa tai muuta hoitajaa seuraamassa touhuja kovin intensiivisesti. Dagistädit tekevät, minkä ehtivät ja huomaavat, mutta eiväthän he mitenkään voi pitää jatkuvasti silmällä jokaista lasta.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että tiettyyn pisteeseen asti on ihan hyvä antaa lasten selvitellä suhteitaan keskenään, kunhan vaan joku katsoo päältä, ettei homma lähde lapasesta. Ja minusta vieraillekin lapsille voi sanoa, jos he vaikkapa tönivät tai repivät tavaroita käsistä - sanon itse, enkä loukkaannu, jos joku ojentaa asiallisesti Iggeä, koska ei se todellakaan mikään pyhimys ole sekään. Vielä kun oppisi itse elämään sen nolotuksen kanssa, kun oma pikku kullanmuru käy tyrkkäämässä toisen lapsen kumoon tai yrittää ratkaista erimielisyyden läimäisemällä toista lapiolla. Aina tekisi mieli selittää, että ei meillä lyödä eikä tönitä kotona, eikä se nyt yleensä tällä tavalla, voivoivoi. Tavallaan olen kuitenkin vähän ylpeä, kun tyyppi on oppinut puolustamaan reviiriään, sillä jossain vaiheessa se antoi toisten kävellä ylitseen minusta turhankin lauhkeasti. Välillä vähän huvittaakin seurata, miten pikkupojat kukkoilevat toisilleen, minun pikku pimpulanikin siellä toisten seassa röyhistelemässä, että menetkös siitä, hah.

Anyways, luonneasiaan palatakseni Igge on ulkopuolisille aikuisille yleensä kiltti. Ei kuulemma kiukuttele hoitajallemmekaan, ellei ole tosi paha mieli. Vanhemmille uhmatuskaa on kuitenkin mitä ilmeisimmin turvallista purkaa, se ei todellakaan tuota mitään vaikeuksia. Tällä hetkellä Igen persoonaa värittää siis kiukuttelu ja kieltäytyminen, Eikäpoika on kylässä lähes joka päivä. Se kiristää allekirjoittaneen pinnaa välillä todella äärimmilleen, varsinkin, jos pitäisi ehtiä jonnekin. Kiire ja uhmaikäinen lapsi eivät sovi yhteen. Miten ihmeessä tuollaisen saa raahattua aamulla ajoissa hoitoon ilman väkivaltaa, jos pitäisi itse vielä ehtiä vaikka töihin?

Hyvällä tuulella ollessaan Igge taas on vilpitön, kiltti, leikkisä ja utelias hömppä, joka höpöttää melkein lakkaamatta. Hän on myös kovin reipas: vilkuttelee minulle heipat ja juoksee kohti uusia seikkailuja. On riemukasta seurata, miten kaksivuotias ei vaan kykene olemaan hypähtelemättä ja pompahtelematta, kun hyvä mieli vaan kuplii yli. Lillabo puolestaan nauraa rätkättää ihailevasti melkein mille tahansa Igen tekosille: ei haittaa, vaikka Igge loikoilisi pötkylän päällä tai työntäisi sormen nenään, kaikki on vaan übersiistiä.

Lillabo on jotenkin koominen tyyppi. Esimerkiksi sopii kääntyminen: halutessaan tyyppi kyllä mätkähtää mahalleen, mutta yritäpä mennä väkisin tönimään - se vänkää vastaan kaikin voimin. Ja jos käännät sen vastoin tahtoaan, niin se ketkahtaa takaisin selälleen. Igen muistan saaneen joka kerta kamalan kohtauksen, kun pää kolahti selälleen kääntyessä lattiaan, mutta Lillabota moinen vaan naurattaa. Erityisen hyvällä tuulella ollessaan pökäle päristelee pitkät tovit ja seuraa ympäristöään jotenkin hyväntahtoisen huvittuneesti.

Summa summarum, toistaiseksi on vähän hankalaa sanoa, mitä näistä poikasista isompana tulee. Tällä hetkellä selkeät erot ovat ehkä enemmän tilanteisiin ja käyttäytymiseen liittyviä, kun toisen olemista värittää vahvasti uhma ja toisen taas - no, vauvuus. Huikeita tyyppejä ne ovat minusta kuitenkin molemmat, oho!

Haikeiluttaa

2011-11-18T17:49:00.000+02:00

Marraskuu lienee hiipinyt sisääni, kun olo on niin alavireinen. Joka puolella poksuu, vauvoja syntyy pokspokspoks sinne ja tänne, ja minua vähän haikeiluttaa. Minun vauvani on jo niin iso, viisikuinen. Se on syönyt jo vähän persikkaa ja päärynää ja bataattia, ja kai tässä pikkuhiljaa olisi syytä ryhtyä ahkeramminkin syömispuuhiin, kun vain saisi aikaiseksi. Soselusikka tuli esiteltyä alunperin vähän pakkotilanteessa, kun minulla oli kallis konserttilippu ja pullo ei uponnut. Halusin varmistaa, että hätätapauksessa pipale saisi edes jotain sapuskaa. Ruoan suosio vaihtelee, tällä tapauksella jutun juju näyttää olevan siinä, että heti maidon päälle ei kannata tarjoilla muuta. Pikkuhiljaa siis.

Viikkoa vaille viisikuinen painoi himpun verran päälle seitsemän kiloa ja oli 67 (tai mahdollisesti 68, muistini pätkii) senttiä pitkä. Taitava käsistään ja sen verran mukavuudenhaluinen, ettei käänny, ellei huvita, vaikka osaakin. Useinkaan ei huvita, koska vastustamattomalla hymyllä saa kuitenkin lopulta sen kaipaamansa lelun. Nauraa rätkättää iloisimmin isoveljen tempuille ja yrittää hurjasti rähisten edetä lattialla päätyen useimmiten taaksepäin, mistä aiheutuu hirmuinen turhautumishuuto. Istuessa selkä on jo melkoisen suorana ja pian saisi kuulemma ryhtyä syöttötuoliharjoituksiin. Ihanaihanaihana vauva, miten siitä tulikin noin mainio? En lainkaan muista, että olisin ollut aivan näin pähkinöinä pikku-Igestä, tai ehkä olin, mutta eri tavalla - hermostuneemmin, puustapudonneemmin, vähän vielä pihalla. Muistan tunteneeni lähinnä kiusaantuneisuutta, kun muut äidit puhuivat pötköilleen vaipanvaihtotilanteissa ja minä vaan tuijotin seinää enkä osannut sanoa mitään tuntematta itseäni vähän pöhköksi. Lillabon kanssa ei ole ollut samaa hämillisyyttä: en ole joutunut tottumaan uuteen, mullistavaan identiteettiin ja "nonni, vaihdetaas sun vaippa, hei tyyppi, kukkuu, älä räyhää, sit vielä pöksyt jalkaan" -höpinä on irronnut alusta asti ihan luonnostaan.

Isoveli Iggeläinen on luopunut unitutista. Perinteinen lahjonta toimi: lupasimme vastalahjaksi elokuvaillan "Talama Mäkviiniä" katsoen. Haimme yhdessä kaupasta sen ykkösversion, kun kakkonen on kuulemma turhan väkivaltainen pienille ihmisille. Tutista luopumisen jälkeen valvoimme viikon, mutta aiheuttajaksi paljastui lopulta jo hellittämässä oleva korvatulehdus eikä ehkä niinkään tutti-ikävä. Minä olen ollut melko lailla zombie, en ole tottunut tällaiseen kukkumiseen. Mahdollisesti saatoin eräänä yönä vähän nyrkkeillä seinän kanssa ja sanoa muutaman ruman sanan, perkeleenperkeleenperkele, ennen kuin saavutin jälleen tyyneyden.

Kun en ole riehunut turhautumistani, olen miettinyt ainakin ammatinvalintaa ja pitsimekkoja ja Kanarian-matkailua ja hyviä hiilareita. Istunut aikuisten kanssa uudistamassa konseptia ja lyönyt ipanan kanssa ylävitosia onnistuneista pottapissoista. Tykännyt rutiinien rytmittämistä päivistä, meikannut joka päivä leikkipuistoon, hermostunut uhmaikäisen ulinaan, valittanut jumittavaa iskiashermoa, sauvakävellyt Kaivarissa, ostanut merkkilaukun ja pakannut pois melkein kaikki 62-senttiset vauvanvaatteet. Pohtinut, että jos joku perustaisi Naamakirjaan ryhmän nimeltä "Äänestän, vaikka en kerrokaan siitä Facebookissa", niin liittyisin siihen jo nyt tammikuuta silmälläpitäen ja että onko vain sattumaa, että kaupoissa on aiempaa enemmän kynsikkäitä kosketusnäyttöpuhelimien yleistyttyä. Että ei kai ihme, kun blogikin päivittyy niin harvakseltaan. Ei tältä kaikelta elämältä tahdo ehtiä.

Huvittaisi kuitenkin kirjoittaa vähän useammin. Itse asiassa ottaisin ilolla vastaan ideoita, jos tulee mieleen joku aihe, josta haluaisit lukea. Tai kysy jotain, vaikka pientäkin asiaa. Lupaan vastata parhaani mukaan.

Iso Ii, toinen kierros

2011-10-28T14:03:00.002+03:00

Soselusikan jo killuessa uhkaavasti Lillabon yläpuolella lienee hyvä ajankohta avautua vauvan alkukuukausien ruokinnasta. Jotenkin tämäkin aihe on omassa päässäni kärsinyt jonkinlaisen inflaation - en jaksa enää ottaa asiasta ihan niin kovia kierroksia kuin aikaisemmin. Mutta jotain sentään haluan tästäkin vielä kirjata.

Igen kanssahan syömishommat olivat ensimmäiset 6-7 viikkoa yhtä helvettiä. Lapsi oli alussa väsynyt ja huono syömään enkä minäkään tajunnut koko hommasta yhtään mitään. Ensimmäisten päivien karikoita paikattiin sitten useampi viikko hillittömällä pumppauksella, pullolisällä, itkulla ja hampaiden kiristyksellä. Lopulta homma sujui ihan hyvin, mutta en koskaan pitänyt imetystä mitenkään erityisen miellyttävänä toimenpiteenä.

Lillabo oli syntyessään jo ihan eri maata: virkeä ja innokas. Osastollakin sain ihan erilaista ohjausta, vauvaa neuvottiin pitämään mahdollisimman paljon siellä rumakuvioisen sairaalakaavun alla eikä kukaan tullut länttäämään väliin rintakumia heti, kun ensimmäinen yritys oli vähän sinne päin. Jotenkin tällä kertaa kätilöt osasivat olla ihan alussa rinnallani (hehe) tukemassa eivätkä yläpuolellani besserwisseröimässä ja aiheuttamassa syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteita. Ja tietysti sekin helpotti, että vaikka vauva vasta opetteli, minä en ollut ensikertalainen.

Kaiken kaikkiaan homma on sujunut tällä kertaa aika iisisti. En voi sanoa, että se olisi edes ollut kovin kivuliasta missään vaiheessa muista ongelmista puhumattakaan. Ensimmäiset kolme kuukautta olivat jopa hämmentävän helppoja. Sitten tapahtui kaikenlaista: tuli flunssaa ja mahavaivaa ja rokotuksia ja ties mitä yleistä räyhäämistä. Minä ahdistuin ja tuputin, vauva suuttui ja söi entistä huonommin. Paino on kuitenkin noussut ihan kohtuullisesti ja lapsi kukoistaa ja kujertaa. Kiinteiden aloittamisella ei siis painon takia olisi kiirettä, mikä tuntuu oikeastaan aika mukavalta.

Sen sijaan soselusikan esittelemisen puolesta puhuu eräs toinen seikka: pullosta kieltäytyminen. Eilen illalla olin ystäväni tohtorijuhlissa. Juhlittuani kokonaiset tunnin ja 15 minuuttia (eli suunnilleen saman ajan, jonka käytin juhliin valmistautumiseen), puhelin soi. Mies, joka ei IKINÄ soita, että tule kotiin, en pärjää, soitti, että tule kotiin, en pärjää. Lillabo, joka ei ole koskaan kieltäytynyt pullosta, kieltäytyi pullosta ja oli huutanut jo puolisen tuntia varsin raastavasti. Ei auttanut kuin kiittää ja kipittää kotiin. Voi luoja millä tarmolla pieni ihminen tarrasi minuun kiinni. Nälän karkottuakaan en olisi saanut poistua edes vessaan puhdistautumaan huolella väsätystä juhlalookista. (Vieläkin vähän harmittaa kaikki turha vaiva, perkele.) Joko se eroahdistus alkaa tässä iässä? En muista enää.

On tietenkin ihanaa olla tarvittu, mutta minusta korvaamattomuus on kovin ahdistava taakka. Tähän mennessä olen ollut poissa yli yhden ruokailuvälin kolme kertaa, ja syömisessä ei ole ollut mitään ongelmia. Nyt pullonperhana ei kuitenkaan näytä uppoavan, minkä vuoksi alan kallistua sille kannalle, että Lillabo saa sosetta systeemiin jo lähipäivinä.

Tavallaan maitovauva-ajan loppuminen tuntuu vähän haikealta, mutta toisaalta myös helpottavalta. Minua tämä pelkkä rintaruokinta on ahdistanut ajoittain oikeastaan koko ajan. Ahdistaa tuputtaa, kun toinen ei suostu syömään enempää. Ahdistaa, kun se laattaa huijattuani sen syömään liikaa. Ahdistaa miettiä, että syökö se tarpeeksi. Ahdistaa, kun ravinnonsaanti on minun varassani.

Minusta on aina ollut jotenkin kiusallista, kun hormonihöyryiset äidit puhkuvat maidontuotannollaan ja lastensa kasvulla. Luulin sen johtuvan jotenkin Igen imetystraumoista mutta en vaan ymmärrä vieläkään. Minusta ei ole luontevaa keskustella maidonerityksestäni lähes vieraiden ihmisten kanssa tai edes puhua siitä, että imetän - mieluummin vaan totean syöttäväni vauvan. Saati sitten että puhuisin jostain "tisumaidosta", yrgh. En oikein kestä edes sitä, että joku tuntematon äiti puhuu "tisseistään". Ja sanonpa tähän senkin, että minusta on hämmentävää, jos aivan vieraan naisen nänni tuijottaa minua silmiin ravintolassa, kun yritän syödä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että pikkuvauvoja imetetään julkisilla paikoilla (olenhan tehnyt sitä itsekin!), mutta minusta sen voi tehdä diskreetisti. Esimerkiksi vetää paidan takaisin päälle, jos vauva alkaa tehdä jotain muuta kuin syödä. Taaperoikäisen imettämistä ravintolassa en tajua lainkaan: isommalla lapsella tuskin on niin äkillinen maidontarve, etteikö hommaan löytyisi jotain muuta paikkaa. Olen vaan niin rajoittunut ihminen, että minusta on hankalaa syödä muina miehinä pullaa, jos nainen istuu vieressäni yläosattomissa ja yrittää houkutella ympäriinsä juoksentelevaa taaperoaan ottamaan huikkaa.

Seuraa pakollinen selitysosio: en ole millään muotoa imetysvastainen. On hienoa, että Lillabon kanssa homma on toistaiseksi toiminut. Joskus imetys on jopa ihan mukavaa, erityisesti silloin, kun pääsen sen varjolla luistamaan vaikka jostain epämiellyttävästä kotihommasta. Epäilemättä äidinmaito on parasta ravintoa vauvalle ja jaadijaadi. Toivon myös, että imetys jatkuisi lähelle vuoden ikää ja epäilemättä surisin, jos se jostain syystä loppuisi kovin aikaisin. Mutta silti jo odotan kovasti aikaa, jolloin Lillabon ravinnonlähteet ovat huomattavasti moninaisemmat. Ja se aika on - onneksi ja hui kääk - melko lähellä.

Voi tentään!

2011-10-20T14:30:00.000+03:00

Otsikon mukaisesti päivittelee milloin mitäkin Igge, kun taas äitinsä ei paljon päivittele, ainakaan blogiaan. Jonkinlainen hyytyminen vaivaa edelleen. En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin, kun pelkkä lapsiperhearjen kuvaus tuntuu itsensä toistamiselta ja vaikka päässä kipunoi milloin mikäkin aihe, mukavuudenhalu voittaa. Mukavuudenhalu erityisesti siinä mielessä, että en luota jaksavani kovin kiistanalaisista aiheista mahdollisesti seuraavaa jankkaamista eikä minulla toisaalta ole aikaa tai normaalitilaisia aivoja sanamuotojen tarkkaakin tarkempaan harkintaan. Huomaan internetin turhauttavimman ominaisuuden rajoittavan kirjoitusintoa - vai liekö kyse ihmisten turhauttavimmasta ominaisuudesta, nimittäin siitä, että kaikki eivät aina heti huomaa minun olevan oikeassa?

Lillabo täytti neljä kuukautta, ja suuresti etukäteen pelkäämäni neuvolan käyrät olivat tyytyväisiä (paino n. 6,6 kiloa ja pituus reilut 64 senttiä). Helpotusten helpotus. Soseilla ei siis ole hoppua, mutta sadan prosentin ravintovastuuseen kyllästynyt äiti aikoo silti myrkyttää lapsensa ~~koiranruoalla~~ Piltillä lähiviikkoina, kunhan saa aikaiseksi. Nyt vauvaa vaivaa kipeä kurkku ja lääkärin arvion mukaan enterovirus, joten odottelemme hieman terveempiä päiviä. Yskästä huolimatta tyyppi on edelleen elämäänsä varsin tyytyväisen oloinen pieni ihminen. Ja jotenkin niin valtavan ihana, en lainkaan muista, että olisin nauttinut Igen vauvuudesta samalla tavalla. Toivottavasti vauvakaan ei vallan vihaa minua, vaikka tänään unohdin sen sängynlaidalle ja se tipahti pää edellä parkettiin.

Muuten tunnen itseni välillä aivan supernaiseksi, kun hallitsen arkea vips vaan, ulkoilemme tarpeeksi, tapaan ihmisiä, saan molemmat yhtä aikaa päiväunille, keitän kahvia, kokkaan jotain kunnollista ruokaa, laitan tukan ja meikkiä, istun aurinkoisessa keittiössä ja ihastelen omaa tehokkuuttani. Oikein hyvinä päivinä (tai no, viikkoina) olemme jopa onnistuneet harjoittamaan esiaviollisia iloja, mistä tekisi melkein mieli ilmoittaa Facebookissa, mutta melkeinhän tämä blogi ajaa saman asian.

Toisina päivinä taas olen silmiäkirvelevän väsynyt, ulkona sataa jotain roinaa vaakasuoraan, sotken omatkin vaatteeni kun siivoan vauvan falskannutta kakkavaippaa, Igge uhmakiukkuaa, menetän hermoni, kutsun uhmaikäistä helvetin ärsyttäväksi, riitelen miehen kanssa, kahvi jäähtyy kuppiin ja yksi perkeleen lasagnekin unohtuu uuniin ja kärähtää.

Arvatkaa millainen päivä tänään oli.

No more pikkuvauva

2011-09-30T15:07:00.001+03:00

Heivaanhei, hengissä ollaan! Olimme mummun ja ukin hoivissa puolisentoista viikkoa ja siis netissä vain tabletilla (jonka muuten ostin kesällä itselleni imetyslahjaksi, kun läppäri on niin hankala sylissä yhtä aikaa vauvan kanssa :), enkä vaan saanut aikaiseksi yhtään järkevää postausta. Luonnoksia kyllä kertyi enemmän ja vähemmän.

Hur som helst, Lillabon eka vuosineljännes tuli täyteen jo vajaat pari viikkoa sitten. Ei oo meillä enää pikkuvauvaa, ei. Niisk. Viikkoa vaille kolmikuukautinen oli neuvolassa mitoiltaan 6 175 g ja 61,2 cm. Hyvin kasvaa siis, ja täti yrittikin varovasti ehdotella, että kiinteiden aloitusta voisi lykätä vaikka sinne viiteen kuukauteen. En luvannut mitään, vaikka eipä minulla mitään erityistä tarkkaan harkittua suunnitelmaa ole. Ajattelin ajatella asiaa uudelleen seuraavan neuvolan jälkeen ja katsoa sitten, mikä fiilis.

Pienin hekotellut ääneen jo kuukauden verran ja on kuulemma tässä asiassa keskimääräistä edellä. Tällä taidolla ei vissiin kerätä pisteitä vauvavertailuissa, mutta minua se huvittaa suunnattomasti. Muuten Lillabo on aika perusvauva, harjoittelee tarttumista, nostaa vatsallaan yläkropan kyynärpäiden varaan ja muuta ikäkauteen sopivaa. Tai perusvauva ja perusvauva, minun silmissäni Lillabo on luonnollisesti poikkeuksellisen hurmaava pieni henkilö. Hän on sitä paitsi selvästi perinyt äitinsä kehittyneen huumorintajun: pieruäänet kirvoittavat usein hillitöntä hekotusta. Tänään ipana nauroi ääneen, kun isoveli liukastui ja teki komean mahalaskun parkettiin. Näköjään sillä on siis myös äitinsä empatiakyky.

Salamatkustaja (tai sen äiti) kyseli taannoin blogissaan, onko lapsen saaminen tehnyt lukijoista onnellisempia ja miksi lapsia ylipäätään halutaan. En ehtinyt silloin kommentoimaan, mutta huomaan pyöritelleeni asiaa mielessäni viime aikoina. Kävin nyt lukemassa kommentit, ja ilahduin - argumentaatio oli aitoa ja henkilökohtaista, eikä siinä juurikaan toisteltu näitä iänikuisia "vapaaehtoinen-lapsettomuus-on-itsekästä-lasten-haluaminen-se-vasta-itsekästä-onkin"-jankutuksia.

Minä olisin vastannut kysymyksiin seuraavasti: olin onnellinen myös ennen lapsia, mutta en ollut kokenut samanlaista onnea aikaisemmin. Lapseni ovat siistein juttu, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lisäksi on jotenkin levotonta sieluani rauhoittavaa olla osa sukupolvien ketjua. Ainakin teoriassa on helpompaa palauttaa arkipäivän ärsytykset oikeaan mittakaavaan, kun tajuaa konkreettisesti, että elämää on ollut ennen minua ja se jatkuu myös minun jälkeeni. Valitettavasti tätä korkealentoista ajatusta on todella vaikea muistaa univelkaisena uhmiksen kanssa taistellessa.

Sen tiedän, että minulle olisi tuottanut suurta surua, jos en olisi koskaan saanut lasta. Kuvittelisin silti löytäneeni tavan olla onnellinen. Semminkin, kun en olisi tiennyt, mitä menetän, sillä niin ärsyttävää kuin sen sanominen onkin, lapseton ihminen ei voi täysin ymmärtää, millaista on, kun on oma lapsi. Ainakaan minä en ymmärtänyt, kaikesta kuulemastani ja lukemastani huolimatta. Näen myös monet omien vanhempieni tekemiset uudessa valossa ja kamalaa kyllä, huomaan yhä enenevässä määrin joutuvani nielemään tätimäisiä kylläsäsittenymmärrätkunsullaittelläsonlapsia-kommentteja. (Sitä paitsi ostin juuri kävelysauvat, että menetetty tapaushan mä oon nuoruuden näkökulmasta muutenkin.)

Luulen, että biologia on suurin selitys sille, miksi useimmat ihmiset haluavat lisääntyä. Itse en oikeastaan ole koskaan pohtinut kovin syvällisesti sitä, miksi haluan lapsia. Eikös se ole kaikille eläimille tyypillistä käyttäytymistä, että lisäännytään ja täytetään maa? Ylipäätään ahdistun välillä ihmisiä - itseni mukaanlukien - vaivaavaa ylianalysoimisen tarvetta melkein asiassa kuin asiassa. Joskus olisi varmasti parempi vain antaa elämä viedä. Ja tavallaanhan meille kävi Igen kanssa juuri niin. Olemme puhuneet miehen kanssa monta kertaa, että luojan kiitos Igge sai alkunsa melkoisen yllättäen, koska muuten varmaan jahkailisimme ikuisesti, että milloin mahtaisi olla sopiva aika. En tiedä, olisiko minulle koskaan iskenyt ns. vauvakuume. Toisen lapsen hankkiminen ei sitten enää ollut ollenkaan niin vaikea päätös.

Viikko Lillabon syntymän jälkeen äidiksi tuli ystäväni, joka oli pitkään sitä mieltä, ettei ehkä koskaan halua lapsia. Hän sanoi alkaneensa miettiä elämäänsä kokonaisuutena, siis sitä, että jos ei saa lasta, hän ei koskaan koe esimerkiksi lapsensa ylioppilasjuhlia tai saa lastenlapsia. Tästä tuli mieleeni, että monesti kuulemani perustelut sille, miksi joku ei ehdottomasti halua omia lapsia, liittyvät läheisesti elämän mittakaavassa melko lyhyeen hetkeen: lapset rajoittavat spontaania elämää ja matkustelua, yövalvomiset ja pienen lapsen riippuvaisuus vanhemmistaan ahdistavat, vauvat rääkyvät, uhmaikäiset kiukuttelevat jne. Kaikki tämä pitää toki paikkansa, mutta jos ajattelee, että suomalainen elää keskimäärin kahdeksankymppiseksi, niin muutama vähäuninen vuosi on siinä ajassa kyllä melkoinen kärpäsenpieru. Se vauva, joka tuntui kasvaneen kiinni syliisi onkin aivan huomaamatta kasvanut pieneksi pojaksi, omaksi persoonakseen, joka ei viihdy sylissäsi minuuttia pidempään, vaikka yrittäisit lahjoa sitä Late Lammas -dvd.n katsomisella. (Tämä oli tietysti täysin kuvitteellinen esimerkki.)

Lyhytjännitteisyys ja tässä-ja-nyt-elämä ovat kai tyypillisiä ajallemme, ja pohdin, mahtaako siinä olla yksi syy sille, että vapaaehtoinen lapsettomuus tuntuu olevan jopa jollain tavalla trendikästä. Elämää on hankala hahmottaa kokonaisuutena, kun esimerkiksi monia julkisuuden henkilöitä katsoessa vaikuttaa siltä, että ihminen elää kolkytjarisat-elämää noin kolmekymmentä vuotta elettyään ennen sitä 15-vuotiaasta 35-vuotiaaksi noin 25-vuotiaana. Enkä siis tällä ajatusvirralla tarkoita mitenkään sitä, että kaikkien pitäisi haluta lapsia, tietenkään. Mietin vaan, että jotenkin on ajallemme tyypillistä edes ylipäätään miettiä moista, vai onko? En minä tiedä, voihan olla, että ennen vanhaan ihmiset tekivät lapsia vastentahtoisesti ja olivat sitten siksi onnettomia. Tai sitten eivät, ehkä vanhemmuuden todelliset tai kuvitellut suorituspaineetkaan eivät olleet keskimäärin ihan samaa luokkaa kuin nykyisin. Jotenkin välillä vaan tuntuu, että ihmisillä on ylipäätään ihan liikaa aikaa vatvoa kaikenlaisia miltämustatuntuu-ajatuksia. Ja esimerkiksi kirjoitella niistä tällaisia päättömiä ja hännättömiä postauksia, joissa ei tulla oikeastaan mihinkään lopputulokseen. Paitsi että mä tykkäsin elämästäni ennen lapsia ja tykkään siitä nyt. Mutta elettyäni tätä en ehkä enää tykkäisi entisestä elämästäni, jos jotenkin mystisesti joutuisin ajassa takaisin.

Realismia lastenvaatteissa

2011-09-08T20:46:00.001+03:00

Tuoreen selvityksen mukaan bloggaajista jopa 38 prosenttia ansaitsee jotain bloginsa avulla. (Etsin linkin myöhemmin.) PR-toimistot lähettävätkin suosituimmille bloggaajille milloin mitäkin tavaraa siinä toivossa, että bloggaaja esittelee tuotteen mieluiten positiivisessa sävyssä. Minultakin kysellään ajoittain, haluanko esitellä, anteeksi testata, jotakin tavaraa, vaikka minusta tuote-esittelyt istuvat vähän huonosti tähän blogiin. Lisäksi ihan vinkkivinkkinä, että välttämättä yli yksivuotiaan lapsen äidille ei kannata lähettää nelikuukautisen vauvan soseita testattavaksi tai yrittää saada ei-raskaana-olevaa yhden lapsen äitiä kirjoittamaan blogissaan sisarusrattaita.

Minulla ei sinänsä ole mitään tällaista toimintaa vastaan, sehän on ihan samaa mitä perinteisten medioiden kanssa on tehty aina. Olen itsekin aikanaan tehnyt tuoteviestintää, jonka olennainen osa oli lähetellä näytteitä asiasta kiinnostuneille toimittajille. Ymmärrän hyvin, miksi bloggaajat ovat kiehtova väline esimerkiksi lanseerauksissa - yhdistyyhän blogeissa kuluttajien luotettavaksi kokema vertaisarvio (tai ainakin vaikutelma siitä) valmiiksi asialle otolliseen kohderyhmään.

No niin, tästä pääsemme soihen, että hiljattain Me and I -niminen lastenvaatemerkki tarjosi jotain syysmallistonsa vaatetta testiin. Kerrankin vastasin kyllä, kolmesta syystä: 1) olen huomannut ko. merkin olevan jossain piireissä jonkinlainen ilmiö, mutta itse en ollut koskaan nähnyt yhtään merkin vaatetta livenä, 2) ihan puhtaasti tykkään vaatteista, vaikka en niistä bloggaakaan ja 3) ilmainen vaate, do I need to say more?

Tilasinpa siis Igelle puolihuolimattomasti ihan kivan oloisen tipupaidan. Sain paketin eilen, ja avasin sen semiuteliaana.

Sieltä paljastui turkoosi paita. Ihan kiva, ajattelin, mutta sitten käänsin paidan toisin päin ja - no, katsokaa itse. Piirsivät sitten siihen lapsen paitaan kanan persereiän.

Ehkä väsyttää vähän

2011-09-06T15:07:00.003+03:00

Salamatkustajakodissa on näemmä valvottu myös. Niin meilläkin. Vauva ei valvota, mutta tuo uhmaikäinen rimpula vetää kyllä pinnan välillä melko pinkeäksi. Viime yönä se päätti neljältä, että hän ei nuku. Ja ei muuten sitten nukkunut ennen puolta seitsemää, jolloin se simahti peräti 50 minuutiksi minun ja isänsä sänkyyn. Sitten se heräsi taas ja ilmoitti, että verhot auki ja nyt katotaan Pikku Kakko.

Itse olin nukkunut huonosti siihen neljäänkin asti, kun vauva puhisi unissaan. Ehdin juuri paeta sohvalle ja nukahtaa, kun älämölö alkoi. Toivottavasti tämä on joku vaihe, joka menee pian ohi. Huomasin olevani vielä aamullakin hapan yökukkujalle, joka itse ei näyttänyt vähistä unista kärsivän, vaan naureskeli menemään ihan muina lapsina. Teki mieli kostaa jollain mehevällä tavalla, mutta onnistuin pidättäytymään lapsellisesta kiukuttelusta. No, ainakin pääosin.

Mitäs sitten. Lillabo sai nimen. Juhlat olivat onnistuneet, vaikka meinasinkin saada pienimuotoisen hermoromahduksen valmisteluista, kun lastenhoitaja sairasti ja rahtasin koko sirkusta pari päivää pitkin kaupunkia tilaamassa kakkuja ja kukkia. Mutta niin vaan saatiin pöytä koreaksi ja koko perhe pyhäasuihin. Ehdittiin jopa pestä lapset, joten Igelläkään ei kerrankin ollut kolmen päivän ruokalistaa tukassaan. Mikä siinäkin on, että jos käsiin jää vaikka jogurttia, se pitää pyyhkäistä kiharoihin.

Päädyimme cocktailtyyppiseen tarjoiluun: tarjolla oli pororieskarullaa, lohipalttoonnappeja ja feta-tsatsiki-crostineja, mummun voittamattomia riisipiirakoita ja munavoita, grissinejä, kirsikkatomaatteja, viinirypäleitä, sacherkakkua ja kermavaahtoa, norjalaista kransekakea, mun äidin ihania suklaapikkuleipiä sekä lusikkaleipiä, vaahtokarkkeja ja suklaakonvehteja. Niin ja skumppaa ja kahvia, tietenkin. Pappikin, herttaisen lämminhenkinen ja sympaattinen 65+-ikäinen rouvashenkilö Louis Vuitton -laukkuineen, otti ilolla vastaan lasillisen. Päivän päätähti oli oma, aurinkoinen itsensä - mun ihana vauva, tuo muikea pieni menninkäinen.

Väsymys on ollut pinnalla viime aikoina, kaikki flunssat ja sairastuneet lastenhoitajat ja uhmailut ja yökukkumiset ja juhlajärjestelyt kävivät melkoisesti allekirjoittaneen voimille. Siitä on seurannut aika hyytäviä tunnelmia parisuhderintamalla, lähinnä minun puoleltani. Huomaan välillä etsimällä etsiväni huomautettavaa ja kritisoitavaa, vain purkaakseni turhautumistani. Ja tarttuvani innolla kaikkiin virheisiin ja tekemättä jättämisiin. Ennenvanhaan jännitteet olisi purettu niin kuin aikuiset ihmiset parisuhteessa tekevät, vaan eipä ole ehkä ikinä huvittanut vähempää kuin nyt. Ja niin kuin minäkin aina vannoin, että meidän parisuhteeseen ja seksielämäänhän ei lapset vaikuta. Joopajoo. Ensin oli se nälkävuoden pituinen toipumisprosessi ja sitten koko ajan jotain. Ja mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä useammin torjun tarjoukset (ihme, että mies edes jaksaa yrittää), sitä korkeammaksi kynnys kasvaa.

Sillähän tästä pääsis, että antaisi mennä vaan, vaikka ei niin kamalasti huvittaisikaan. Mutta kun mistäs helvetistä sitä löytäisi sen energian, kun iltaisin mielessä on vain uni ja pesemättömät pyykit. Ja sen kerran, kun ehkä vähän alkaa tunnelma lämmetä, niin salettiin jompikumpi rakkauden hedelmä alkaa möykätä jotain. Pitääkö tässä alkaa googlettelemaan jotain tuntihotellia vai miten tätäkin nyt lähtisi ratkomaan?

Hatunnosto yh-vanhemmille

2011-08-28T13:55:00.003+03:00

Miten useamman lapsen yksinhuoltajaäidit tai -isät oikein hanskaavat arjen? Missä välissä he itse käyvät suihkussa, syövät, siivoavat, käyvät vessassa tai mitään muutakaan? Hitto vieköön, olen ollut vain tämän viikonlopun yksin ja virta alkaa olla loppu. Lasken vaan tunteja ja minuutteja siihen, että mies avaa kotioven.

Puolustukseni laskettakoon kuitenkin ensimmäinen syysflunssa (tässä asiassa en olisi välttämättä halunnut olla edelläkävijä), joka vei mehut jo viime viikolla. Ensin flunssaantui Igge, sitten minä ja mies ja lopulta vauvakin sai osansa. Iggehän ei ensimmäisen elinvuotensa aikana sairastanut oikeastaan lainkaan, mutta ilmeisesti pienempien sisarusten osana on periä isommiltaan jokainen puistosta tai muualta pyydystetty pöpö. Onneksi selvittiin kuumeetta ja tauti taitaa (kopkop) olla hellittämässä.

Viikonlopun tähtihetkiä top 3:

1. Vauva huutaa soseet housussaan, tutti on kadonnut, Igge vinkuu ruokaa ja minulla on vessahätä, mutta yritän kuitenkin jalat ristissä säätää isommalle pikana ruokaa pöytään päästäkseni hoitamaan pienempää. Sitten kuuluu oho. Oho joo, litra maitoa imeytyy parhaillaan keittiön helvetillisen kokoiseen villamattoon. Illalla, kun molemmat lapset viimein nukkuvat (noin klo 23), saan käyttää rauhallisen hetkeni painavan maton huuhteluun saunassa. Vielä pitäisi keksiä, miten ikinä saan maton kuivaksi.

2. Olen päässyt itse nukkumaan puolenyön aikaan. Vauva heräilee syömään ehkä kaksi-kolme kertaa (?), ja kello 6.30 naapurihuoneesta kuuluu, että "Igellä on jano, mamma hakee vettä". Ei auta, lähden siis juottamaan esikoista. Kun yritän saada Iggeä vielä takaisin unille laulamalla, beibe herää ja alkaa itkeä. Menen syöttämään sitä ja Igge haluaa jäädä sänkyynsä. Hetken päästä herraa kuitenkin janottaa taas ja seinän takaa kuuluu jälleen kiljuntaa. Päätämme siirtyä sohvalle katsomaan lastenohjelmia, mutta eiväthän ne lauantaisin vielä ennen seitsemää ala. (Mikä on sivumennen sanoen ihan typerää, koska ainakin meidän lapsemme eivät herää viikonloppuisin myöhemmin kuin arkisin, vaan melkeinpä päinvastoin.) Luojan kiitos digiboksin tallenteista löytyy vanha Pikku Kakkonen.

3. Olemme lähdössä ulos. Isompi kieltäytyy säännönmukaisesti kaikesta: ei aamupalaa, ei vaatteita, ei vaipanvaihtoa, ei potalle, ei sukkia, ei kenkiä eikä ainakaan noita kenkiä, en tule sinne, en lopeta hyppimistä sängyllä, en anna pikkuveljen nukkua, EIEIEIEIEIEIEI. Pikkuveli huutaa, koska haluaisi olla sylissä tai koska isoveli käy tökkimässä sitä naamaan heti kun silmä välttää. Sitä perkeleen tuttia ei löydy edelleenkään. Minulla on hiki, haluan kahvia ja edes hetken hiljaisuutta. Yritän pukea itselleni vaatteita päälle, lohduttaa pikkuveljeä, suostutella isompaa pukemaan vaatteet päälleen ja vastustaa kiusausta juosta kirkuen ulos ovesta. Onneksi saan sirkuksen lopulta pihalle, missä tapaan kaksi naapuria, joilla on myös uhmaikäiset lapset. Juomme kahvia ja komennamme kaksivuotiaita ristiin, aurinko paistaa, vauva nukahtaa vaunuihin ja huomaan ajattelevani, että mikä tässä nyt muka oli niin kamalaa. (Muisti kyllä palaa nopeasti, kun raahaan sisälle neljänteen kerrokseen vastaanhangoittelevaa, kirkuvaa taaperoa ja rääkyvää vauvaa.)

Onneksi mies palaa reissultaan illalla. Kaiken lisäksi saan syyttää tästä itseäni: mitäs menin hankkimaan sille synttärilahjaksi sukellusviikonlopun Hangossa. Olisi pitänyt vaan ostaa joku porakone tai uusi pyjama.

Hupsila goes ruokablogi

2011-08-22T16:06:00.005+03:00

Syöminen on yleisesti ottaen ihmiselle hyväksi. Sattuneesta syystä ruokailu on täällä päin useimmiten pitkä ja polveileva projekti, joka harvoin päättyy siihen, että äitikin on saanut syötyä. Yleensä istun keittiönpöydän ääressä syöttäen yhtä aikaa Lillabuuta ja avustaen Iggeä. Jälkimmäinen on onneksi päässyt pääosin yli pikkuveljen syntymän aiheuttamasta syömisregressiosta eikä siis enää vaadi syöttämistä, mutta tarvitsee välillä apua karkailevien makaronien ja muiden vastoinkäymisten kanssa.

Pidän kovasti Lähi-idän keittiöstä, ja yksi suosikeistani on bulgurista, tomaateista, persiljasta ja mintusta sekoitettu sitruunalla ja oliiviöljyllä maustettu tabbouleh-salaatti. Sen innoittamana olen kehitellyt oman versioni, joka täyttää erinomaisesti kotiäidin ruoalle asetettavat vaatimukset: se on helppo tehdä, ei vaadi ajatustyötä, variointi on helppoa jos on esimerkiksi ostanut mintun sijaan vahingossa sitruunamelissaa (ihan vaan näin esimerkinomaisesti) ja mikä tärkeintä, se maistuu hyvältä kylmänä. Ei siis haittaa, ettei syöminen välttämättä onnistu heti ruoan valmistuttua. Teen aina reilun annoksen, josta riittää mainiosti useammallekin aterialle. Salaatti toimii mainiosti myös lisukkeena esim. paistettujen kanafileiden kanssa. Olen niin ihastunut salaattiini, että jaan reseptin kanssanne, halusitte tai ette.

Salaattiin tarvitaan:
3-4 dl täyshyväcouscousia ja saman verran vettä
tuoreita yrttejä, esimerkiksi persiljaa, korianteria ja minttua (se sitruunamelissakin toimii!)
rasia kirsikkatomaatteja
oliiveja (ei sitten niitä mustia prosessoituja oliivin irvikuvia vaan esim. kalamataoliiveja ja vihreitä isoja luomuoliiveja)
puolikkaan sitruunan mehu
hyvää oliiviöljyä
suolaa ja pippuria

Ensin napsautetaan päälle vedenkeitin. Sitten mitataan kulhoon couscous ja päälle kaadetaan saman verran kiehuvaa vettä. Sekaan hulautetaan reilusti öljyä, puolikkaan sitruunan mehu sekä suolaa ja pippuria. Sitten lisätään pilkotut tomaatit sekä hienonnetut yrtit ja kappas, valmista tuli. Very much nomnom eikä edes kamalan epäterveellistä!

Ruokahommista puheenollen oli tarkoitus vielä kirjoittaa vauvan ruokailusta ja imetysmotivaation ajoittaisesta rakoilusta, mutta koska Lillabuu tuntuu tarvitsevan maitoa nyt, avaudun siitäkin aiheesta joskus toiste. Sen vain sanon, että henkilökohtaisesti odotan (ainakin tällä hetkellä) neljän kuukauden ikää ja ruokavalion laajenemista. Multa ihan selvästi puuttuu joku imetysgeeni, kun edelleenkään en saa touhusta mitään elämää suurempia kicksejä. Luulin, että se viimeksi johtui alun helvetillisestä taistelusta, mutta näköjään ei. Ja ei, en ole lopettamassa hommaa, mutta joskus vaan käy mielessä, että pulloruokinnassakin on etunsa.

Onneksi sentään Lillabuu tuntuu olevan siinäkin mielessä kiitollinen pieni ihminen, että se antaa maman tarvittaessa olla poissa paikalta myös ruoka-aikaan. Kävin viime keskiviikkona terassilla skumpalla ja oluella ja sillä aikaa tyyppi oli vedellyt ihan tyylikkäästi Nannia pullosta. Vähän ensin jännitti, että niinköhän joudun laukkaamaan kotiin ruokintahommiin, kun edellisestä pullottelusta oli (itsekullakin, haha) jo melkoisesti aikaa. Vaan kun ei kuulemma tarvinnut, niin otinpa vielä toisenkin Coronan.

Taas vaihteeksi pitkä ja sekava postaus

2011-08-07T22:55:00.005+03:00

Mulla on blogilaiskotus. Olen kuitenkin päättänyt olla potematta siitä huonoa omaatuntoa, vaikka harvahko postaustahti aiheuttaa sen, että kirjoituksista tulee pitkiä ja poukkoilevia, kun yritän muistaa kirjata ylös kaikenlaista mielessä pyörinyttä. Joskus toivon, että voisipa ajatukset voisi siirtää jäsennellyiksi teksteiksi lykkäämällä vaikka piuhan korvaan ja toisen pää koneeseen, vaikka määrä korvaisikin siinä epäilemättä laadun. Mutta niinhän tässä tuppaa käymään välillä muutenkin.

Aluksi kasvukuulumisia. Käytiin viime viikolla siellä lääkärineuvolassa, ja Lillabuulla oli kaikki hyvin. Painoa oli tullut parissa viikossa yli puoli kiloa ja pituutta sentti, uudet mitat olivat 59 cm ja 5145 g. Aluksi vaaka näytti 45 g enemmän, mutta tyyppi pissasi melkein puoli desiä kesken punnituksen. Melkoinen lätäkkö pienestä miehestä.

Toistaiseksi Lillabuu on ainakin minun mittakaavallani ollut ihan käsittämättömän helppo vauva. Toki oma asennekin on erilainen: kaikki on paljon rennompaa. Eivätkä odotukset - jos niitä nyt niin paljon oli ensimmäisellä kerrallakaan - olleet sitäkään vähää mitä viimeksi: en todellakaan enää kuvitellut, että pikkuvauva nukkuisi kiltisti omassa sängyssään tai lekottelisi sitterissään, mistä sen voi nostaa syliin suunnilleen silloin kun itselle sopii tai kun sillä on nälkä. Olenkin ollut aivan äimänä, kun tämä vauva saattaa hyvinkin killitellä silmät selällään sitterissä tai viuhtoa jumppamatolla vaikka kuinka kauan. Lillabuu tykkää myös seurustella ja vastaa hymyyn hymyllä ja kujerruksilla.

Tämä vauva ei myöskään valvota, vaan saattaa vedellä kuusikin tuntia unta putkeen. Eikä se kakkaa eikä itke öisin. Ähisee ja maiskuttelee vaan, kun nälkä alkaa kaihertaa vatsassa. Mutta ei syytä kateuteen, univelkaa on kyllä kertynyt. Sekä viime että toissa yönä valvottamisesta vastasi herra Uhmakas, joka heräsi ukkoseen, eikä sitten tietenkään suostunut nukkumaan. Huusi vaan, että EI KUKU, EI UNI, EIEIEI. Yllättävän vähän silti edes kiristi pinnaa, vaikka mieskin on työmatkalla ja vietän kolme päivää yksin lasten kanssa. Vaikka kieltämättä pari kertaa kävi mielessä, että kirotun hannuhanhi, joka nukut siellä hotellihuoneessa keskeytyksettä. Turha ainakin tulla kotiin valittamaan, miten väsyttää, jos illat ovat venyneet. Siihen ei ole oikeutta, jos on ollut kuitenkin mahdollisuus nukkua. Nih.

Lueskelin tuossa lahjuksena tullutta Kaksplussaa, jossa esikoistaan odottavat äitiyslomalaiset kertoivat, miten viettivät aikaa ennen vauvan syntymää. Äidit laittoivat paikkoja kuntoon ja rakensivat pesää. Olin jo aivan unohtanut, että kyllähän minäkin silitin Iggeä odottaessa kaikki pikkuvaatteet ja jopa harsorätit. Ei käynyt tällä kertaa pienessä mielessäkään. Ihan outoa hommaa sekin kyllä, en ymmärrä mistä päähäni oli iskostunut ajatus siitä, että ne vaatteet pitää silittää. Enhän minä muutenkaan silitä mitään oikeastaan ikinä. Joskus harvoin pöytäliinan ja pakon edessä paitapuseron, jos ei muuta vaihtoehtoa ole.

Vaikka olisihan minulla nyt kolmena aamupäivänä aikaa vaikka silittää, ainakin teoriassa. Sovin siis hoitajan kanssa, että Igge puistoilee kolmena aamupäivänä viikossa alkuperäisen neljän sijaan. Vastoin kaikkia odotuksiani tällä hetkellä tuntuu, että tarvetta enempään ei ole. Nuokin kerrat ovat melkein enemmän Igen kuin minun tahto, ipana kun ei meinaa malttaa vetää edes kenkiä jalkaan kuullessaan, että naapurintyttö ja hoitaja ovat tulossa hakemaan häntä ulos.. Yleensä Igge noudetaan puoli kymmenen maissa ja kun Lillabuu vetelee sikeitä kymmeneenkin asti, aamuista on tullut minun ja Igen yhteistä aikaa. Poika palautetaan yleensä kotiin päiväunille viimeistään yhden aikaan.

Hassu juttu muuten, että kun Igge syntyi, olin lähemmän neljä kuukautta jotenkin ihan omissa maailmoissani. Kotikuplasta ei edes tehnyt mieli pois. Nyt kiinnostus ulkomaailmaan palasi huomattavasti nopeammin, ja olen mm. ehtinyt suunnitella opintoja. Osittain syynä lienee se, että Lillabuu on ollut niin kiitollisen helppo hoidettava, mutta varmaan kaikista tärkein ero on siinä, että elämänmuutos ei ollut tällä kertaa läheskään niin suuri. Ei ole ollut syytä identiteettikriisiin, kun olin jo valmiiksi äiti.

Päivät ovat kyllä täynnä, enkä panisi vastaan, jos Igge innostuisi taas pottahommista. En vaan viitsi pakottaa. Kesällä poika innostui puskapissaamisesta, ja sen kaupunkiversiona hän on muutaman kerran tahtonut pissalle suihkun lattialle. Tämä vaan tuskin on kovin näppärä keino pidemmän päälle... Aika hankalaa, jos herralle pitää aina löytää lattiakaivo, mihin tähdätä, kun luonto kutsuu. Sitä isompaa asiaa hän ei suostu potalle tekemään. Ostin myös sen supistajan, mutta sille herra ei suostu istumaan millään. Kannustimiksi tarjotaan tarroja ja sen sellaista, mutta se edellyttäisi, että sinne pottaan joskus tulisi jotain. Tai että tyyppi suostuisi edes istumaan potalle.

Ehkä ainakin osasyy pottahaluttomuuteen on kilpailijan syntymässä. Muitakin regression merkkejä on näkyvissä: Igge viihtyy aiempaa enemmän sylissä eikä meinaa suostua syömään itse. Siksi myös unitutista vieroitus odottaa vielä. Huvittava tilanne tämä kyllä, kun pienempää oikein opetan tutin syömiseen ja toista taas yritän saada tottumaan ajatukseen tutin hylkäämisestä kokonaan. Tämän kakkosen kanssa oli muuten ihan selvää, että kunhan imuote on kunnossa ja syömishomma sujuu, tutti esitellään vauvalle viipymättä. Minä kieltäydyn toimimasta tuttina ja valitsen mieluummin hyvät yöunet, mahdollisuuden rauhoittaa itkevä vauva myös silloin, kun syliin ottaminen ei ole mahdollista (autossa, bussissa, ratikassa ja kahden lapsen kanssa välillä myös ihan kotona) ja sitten aikanaan tutista vieroittamisen. Siitäkin jo puhuimme miehen kanssa, ja mietimme, että ehkä se olisi helpompaa kun Lillabuu on alle vuoden ikäinen. Mutta sen näkee sitten, Igen kanssa kun kävi niin, että täydet yöunet ja mukavuudenhalu voittivat kunnianhimoiset suunnitelmat aikaisista jäähyväisestä tutille. Sivumennen sanoen en ymmärrä ymmärrä, miksi ihmeessä tutista on tullut Suomessa jotenkin epäilyttävä kapistus. En nyt ehkä lähtisi ihan eteläeurooppalaiseen tyyliin, jossa viisivuotiaat vielä lutkuttavat kuminänniä, mutta sallikaa nyt hyvät ihmiset vauvoille tuttinsa. Vaikka samapa tuo minulle - tässä iässä ja toisella kierroksella minua ihan rehellisesti kiinnostaa aika vähän, mitä joku muu ajattelee. Jos sinä olet onnellisempi, kun vauvasi ei syö tuttia, niin hieno homma ja onnea sinulle. Siitä vaan hyvä äiti -palkintoa odottelemaan, lupaan taputtaa katsomosta!

Oho, siitähän tuli pieni avautuminenkin! Ehkäpä vielä pääsen vauhtiin ja lakkaan olemasta niin raivostuttavan seesteinen, haa.

Lillabuu täyttää huomenna kahdeksan viikkoa. Sitä vastasyntynyttä myttyrääpälettä ei enää ole, niisk. Olemista värittää hormonien voimistama haikeus: jotenkin nyt olen ihan eri tavalla tiedostanut, miltä tuntuu ja tuoksuu sylissä köllöttävä lämmin ja pehmoinen pikkuvauva. Se mukautuu minun kehooni totaalisen luottavaisesti: sillä ei vielä ole minkäänlaista henkilökohtaista reviiriä. Esikoinen käytännössä asui sylissä ensimmäiset kuukaudet, mikä tuntui välillä todella ahdistavalta. Nyt, kun jaan aikaani kahdelle (ja yritänpä vielä saada varastettua joitain hetkiä myös itselleni ja miehelle), rauhallinen syliaika tuntuu melkein ylellisyydeltä. Ja väistämättä iskee haikeus, kun ajattelen, että voi hyvin olla, että nuuhkin tässä viimeistä vauvaani.

Ensi viikolla luvassa on mm. tapaaminen papin kanssa, isyyden tunnustus sekä maman omaa aikaa: aion sekä mennä yksille että käydä kampaajalla. Heihei juurikasvu, ei tule ikävä. Pitäisi käydä myös tsekkaamassa hääjuhlapaikka ja miettiä, miten selvitä helpoimmalla ristiäisvalmisteluista. Pötkö saa nimen syyskuun kolmas, joten vielä ei ole paniikki, mutta epäilemättä pian on. Jos jollain on kuningasideoita tarjottavista, niin kertokaa ihmeessä!

PIhalla arjessa

2011-08-03T13:55:00.002+03:00

Olemme palanneet kotiin, mies lähti maanantaina töihin ja reilun kolmen viikon skäribo-elämä vaihtui kaupunkiarkeen. Juokseva vesi ja sisävessa helpottavat melkoisesti holiday bluesia, landella kun vesi juoksee kaivosta keittiöön vain miehen hartiavoimin. (Mä vannoin aina, että lapsia ei tule, ennen kuin siellä vedetään vedet keittiöön, mutta näin siinä sitten kävi.)

Mielessä on pyörinyt sata ja tuhat asiaa, joista kirjoittaa. Ensinnäkin toipumisesta, tai sen puutteesta. Olkaa onnellisia, etten päässyt päivittämään blogia saareilun alkuaikoina, sitä vonkumista ei olisi jaksanut lukea kukaan. Vaikka alku oli tämän synnytyksen jälkeen helpompi kuin sektion jälkeen, niin toipumisessa meni kyllä niin moni juttu vituralleen, että aloin olla melko toivoton jo jossain vaiheessa. Tikit eivät sulaneet niin kuin niiden piti, ja niitä poisteltiin sitten äitiyspolin päivystyksessä. Hemoglobiini oli kuukausi synnytyksen jälkeen edelleen reilusti alle 100, minkä takia olin ihan zombie. Kun lääkäri ultrasi kohtua, ettei sinne ole jäänyt mitään ylimääräistä, hän sitten onnistui repäisemään haavaa auki niin, että se kirveli ja vuosi kirkasta verta viikon eteenpäin. Voi kristus mitä hommaa. MUTTA sitten kun haava meni umpeen, hemoglobiini lähti nousuun (kuusi viikkoa synnytyksestä se oli 108) ja voin heittää särkylääkkeet jonkkaan, olo parani melkein yhdessä yössä. Ja nyt tuntuu, että oliko se muka niin kamalaa. (Oli se.)

Ekat neljä viikkoa menivät siis tuttuun tapaan sekavissa tunnelmissa. Ei ollut ihan yksi tai kaksi päivää, kun tuntui, että aurinko ei paista tähän risukasaan enää ollenkaan. Ulkona oli kuuma kesä ja minä makasin hikisessä makuuhuoneessa hikisen vauvan kanssa kipeänä ja kiukkuisena. Olin varma, että tarvitsen kohta lääkitystä myös yläpäähän. Osittain kyse taisi olla hormoneista, koska näin jälkeenpäin huomaan ajatusteni ja fiilisteni menneen aika lailla samaa rataa kuin Igen ensimmäisinä viikkoina. Silloin kyyneleitä aiheutti imetystaistelu, nyt oma parantuminen. Olen miettinyt, että osittain toipumisen odottelu oli varmaan hankalaa myös siksi, että maailma ei nyt mullistunut ihan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin en muuta kaivannutkaan kuin kotikuplassa ihmettelyä. Nyt olisin tahtonut jatkaa elämää "normaalisti" heti, eikä hermo meinannut millään kestää lepäilyä ja jatkuvaa avuntarvetta.

Kaikista omituisinta on, että edellisestä huolimatta minua vaivaa kamala raskaushaikeus. Jotenkin tuntuu, että tämä raskaus mennä hujahti (viimeistä viikkoa lukuunottamatta...) niin nopeasti ja vaivattomasti, että en edes ehtinyt tajuta kun se oli jo ohi. Olen jotenkin omituisesti vähän kateellinen kaikille ympäristön raskautuneille. Toivottavasti tämä menee pian ohi, pelottavaa moinen. Kaipaan myös vähän sitä olomuotoa, jossa ei koskaan tarvinnut vetää vatsaa sisään. Nyt pukeutuminen on paljon haastavampaa, kun pitää sekä peittää wobblywobbly-maha että varmistaa vauvan ruokintamahdollisuus. (Tässä välissä voin suositella Carriwellin Nursing Tank Topia, jota voi tilata esim. Nellystä. Napakka toppi tasoittaa ihanasti vatsamakkarat ja luo illuusion kiinteästä vyötäröstä.)

Imetyksestä puheenollen, en vieläkään oikein osaa luottaa siihen, että vauva osaa ottaa tarvitsemansa. Igen kanssa käydyn syömistaistelun jäljet istuvat tiukassa siitä huolimatta, että edellisellä neuvolakäynnillä painoa oli tullut kahdessa viikossa 800 grammaa, eli ensimmäisen elinkuukauden saldo oli sellaiset 1,5 kiloa sairaalastalähtöpainoon... Edelliset strategiset mitat olivat siis 4 600 g ja n. 58 senttiä. Tuntuu, että beibe syö nykyisin niin nopeasti, että miten se muka ehtii saada tarpeeksi. Lisäksi se nukkuu öisin heräten syömään vain kerran tai kaksi (tyypillinen yö: nukkumaan n. 22, eka herätys 3, seuraava 6, sitten unta yli yhdeksään tai välillä jopa niin, että eka herätys on vasta viideltä ja seuraava kasilta!), mistä pitäisi tietenkin osata nauttia, jos vaan osaisi. Yritän kuitenkin, vaikka välillä herään kyllä myös herran ilmavaivoihin, jotka ovat melkoisen kuuluvia. Itsehän vauva nukkuu läpi kaiken ähinän ja pörinän... Huomenna on onneksi lääkärineuvola, joten siellähän tyypin kasvu taas sitten selviää. Ainakin yleisesti ottaen herra on hyvin tyytyväinen ja jäntevä pikkuihminen, ja nykyisin myös hymyileväinen. Voi liikutus niitä hampaattomia hymyjä ja voi apua mitä aikuinen ihminen on valmis tekemään sellaisen pyydystääkseen. Tuitui vaan!

Käytiin loman aikana myös Igen kaksivuotiskatsastuksessa toteamassa, että hieno lapsi on. Mittaa pitkällä ja hoikalla ipanalla oli noin 90 senttiä ja painoa 12,5 kiloa, eli kasvaa ihan samoilla käyrillä kuin jo syntyessään. Puhuu lauseita, on motorisesti taitava, kyselee ja keskittyy - sellaisia asioita täti taisi korttiin kirjoittaa. Puhuttiin myös uhmasta, joka sai melkoisesti puhtia vauvan syntymän jälkeen. Nyt tuntuu vähän helpommalta, ainakin siinä mielessä, että minäkin taas kelpaan eikä kaikki ole pelkkää pappapappaa. Myös vauva saa hellempää kohtelua kuin alussa. Igge pussaa "lillabuuta" ja toteaa perään topakkana, että "ei puje". Hyvin on mennyt oppi perille... Heti, jos lillabuu alkaa kitistä, Igge juoksuttaa vauvalle tuttia, kiikuttaa sitteriä ja laittaa soittorasiapupun soimaan tai komentaa, että "mamma ottaa lillabuu kyykkyyn (=syykkyyn)". Oikeastaan yritystä nyrkkipaijaukseen ja muuhun veljelliseen muilutukseen on nyt havaittavissa vain, kun Igge alkaa olla väsyksissä tai nälkäinen.

Igge on ollut nyt parina aamupäivänä puistossa sen saman hoitajan kanssa, joka meillä oli keväällä. Alunperin sovittiin, että hoitoaika olisi neljänä päivänä viikossa 8-14, mutta nyt on käynyt niin, että Igge herää vasta kahdeksan maissa. En jotenkin raaski lykätä sitä hoitoon suoraan sängystä, joten ollaan syöty aamupalat yhdessä ja Igge on lähtenyt sitten vasta yhdeksän jälkeen puistoon yhdessä hoitajan ja naapurintytön kanssa. Olen myös pyytänyt, että hoitaja tuo Igen kotiin päiväunille, koska muuten lapsi pitäisi herättää kahdelta. Periaatteessa kaikki toimii ihan hyvin, mutta kun mulla on huono omatunto siitä, että Igge on muualla. Mikä on sinänsä ihan älytöntä, että lapsi itse odottaa puistoreissuja innolla ja lähtee aina tosi iloisena hoitajan mukaan. Silti minusta tuntuu, että MINUN pitäisi olla siellä puistossa - ja näillä säillä tuntuu, että ihan oikeasti myös haluaisin olla siellä. Enpä tosiaan arvannut tätä itsestäni. Toisaalta taas tiedän, että tulee varmasti päiviä, jolloin olen kiitollinen siitä, että Igen aktiviitetit eivät ole vain minun varassani. Ja itseasiassa esimerkiksi huomenna on aika kiva, että voin mennä lääkärineuvolaan kahdestaan vauvan kanssa, eikä tarvitse raahata päiväuniaikaan mukaan yhtä uhmailijaa. No, täytyy vaan löytää toimiva tasapaino tähän kuvioon. Onhan meillä nytkin iltapäivät ja yksi arkipäivä viikossa kokonaan.

Huonosta omastatunnosta vielä, ihanan Liisan ihanassa blogissa (lukekaa ihmeessä!) oli juurikin puhetta äitien ulkoilusta. Jännä juttu juurikin se, mitä Liisa kirjoitti kommenttilaatikossa siitä, että tuntuu, että kakkosen kanssa pitää tehdä tietyt asiat samalla tavalla. Tai siis esimerkiksi että jos imettää esikoista vuoden, niin toistakin pitää imettää vuosi. Mulla tämä syndrooma koskee tällä hetkellä yhä kovemmaksi käyvää terassinkaipuuta: Igen vauva-aikana kaipasin ulos vasta joskus vauvan ollessa nelikuukautinen, nyt taas tuntuu, että tekisi jo kamalasti mieli parille rentouttavalle lasilliselle ilman kiirettä takaisin. Henkinen rajani on vauvan kaksikuukautispäivä - sen jälkeen aion kyllä poistua pariksi tunniksi johonkin skumpalle. Siis koska kuten tuolla kommenttikeskustelussa tuli ilmi, olishan se hirmuista tuhlausta, jos ne kaiken varalta kaappiin hankitut Nan-purkit menisivät vanhaksi! Eikö?

Igge Ihana kaks vee

2011-07-07T13:59:00.000+03:00

Igge Ihana täyttää tänään kaksi. Jos ensimmäisen ikävuoden aikana tapahtuu paljon, niin ei tämä toinen vuosi minusta paljon huonommaksi jää: on huimaa seurata pienen ihmisen motoriikan, puheen, huumorintajun, sosiaalisten taitojen ja älyn kehitystä.

Kaksivuotias isoveli ilmaisee itseään monisanaisin lausein (pisimpiä lienevät "pappa antaa kinkku-tuutto-peipää" -tyyppiset ilmaukset), hyppii tasajalkaa, juoksee joka paikkaan ja leikkii monenlaisia leikkejä. Nyt kovassa huudossa ovat mm. Plasto-mopon korjaaminen, ruoan laittaminen ja pehmolelujen syöttäminen, Duploilla rakentelu, pikkuautoilla ajeleminen ja niiden parkkeeraaminen siistiin riviin milloin mihinkin, pallon potkiminen, hiekkakakkujen tekeminen pontevilla HYVÄÄÄ KAKKUUU -huudoilla säestettynä ja erilaiset piiloleikit (yleensä jonkun viltin tai peiton alta kuuluu vaan että "ei näy Iggeä"). Kaksivuotiaalla tuntuu olevan loppumattomasti virtaa - kunnes se sitten yhtäkkiä loppuu ja alkaa Kiukuttelu isolla koolla.

Kun Iggeä ei huvita tai häntä kielletään tekemästä jotain (esimerkiksi mäiskimästä pikkuveljeä tai ketään muutakaan, hyppimästä päättömästi sohvalla, heittämästä ruokaa lattialle tms. järkyttävää lapsen elämän rajoittamista), astuu kuvaan Hirmuinen Raivo. Igge heittäytyy lattialle, kiukkuaa, potkii, yrittää lyödä ja käyttäytyy muutenkin oikein mallikkaan uhmaikäisen tavoin. Mikään ei kelpaa ja kaikki on ei ja jos silmä välttää, yrittää tyyppi vielä parhaassa tapauksessa toistaa sen, mistä juuri kiellettiin. Puuh. Varmasti tilanteeseen vaikuttaa osaltaan myös vauva, joka vie paljon minun ajastani ja se, että en ole ihan normaalikunnossa hillumaan missään hiekkalaatikolla vieläkään, joten touhut kaksin Igen kanssa ovat jääneet harmittavan vähiin viime viikkoina. Olenkin lukenut mielenkiinnolla kanssabloggaajien ah-niim-lohduttavia kirjoituksia samanlaisista uhmaipanoista kuin myös kokemuksia erilaisista kasvatusmetodeista ja vinkeistä raivon taltuttamiseen. Veikkaan, että syksyllä miehen palattua töihin tulen kiristelemään hampaitani Igen kanssa vielä moneen kertaan.

Mutta suurimmaksi osaksi Igge on Ihana. Aurinkoinen ja iloinen pieni poika, joka ahmii elämää innokkaasti ja pohjattoman uteliaasti eikä jätä koskaan käyttämättä tilaisuutta pieneen kepposteluun ja veijarointiin. Rakasrakas esikoinen, joka illalla viimeiseksi tahtoo kuitenkin "mamman kyykkyyn", vaikka tällä hetkellä pappa muuten onkin ihan hurjan pop. Arvatkaa, paljonko itketti, kun sain eilen kaksi pienessä nyrkissä nuhjaantunutta voikukkaa. Toinen oli ihan itse poiminut papan kanssa puistoreissulla "kukki mamma" sanomatta mitään - mies oli vasta kotiovella huomannut, että poika puristaa jotain kädessään. Niisk.

Tänään siis juhlitaan kaksivuotiasta, joskin hyvin pienimuotoisesti - vieraiksi odotetaan vain isovanhempia ja kahta tätiä. Heinäkuussa kun kaikki ovat jossain muualla. Hyvä näin, pääsen järjestelyissä helpolla. Ensi vuonna pidetäänkin sitten varmaan tuplajuhlat jo ennen juhannusta, kun pikkuveli juhlii ensimmäistä syntymäpäiväänsä.

Ja apropå vauva, kävimme neuvolassakin tänään. Kaikki oli kunnossa ja erityisesti ilahdutti se aina vaan vähän kuumottava punnitus: viralliseksi lukemaksi kirjattiin 3 805 g eli yhdeksässä päivässä sitä on tullut lisää noin 300 g. Ja ilman pulloja, pumppauksia tai muuta säätöä. Olen hyvin, hyvin hämmästynyt. Ja iloinen, tietenkin.

Omasta voinnista voin kertoa sellaisia positiivisia uutisia, että kyllästyin vatvomaan yhtä repsottavalta näyttävää tikkiä ja kävin eilen yksityisellä gynekologilla. Hän totesi, että paraneminen etenee hyvin ja kaikki näyttää erittäin siistiltä. Hyvä siitä kuulemma vielä tulee, mikä oli tietysti hyvä kuulla. Lääkäri nappasi myös pois muutamat tikit (kuulemma ne ovat niin paksua lankaa, että sulaminen kestää ikuisuuden - se siitä luvatusta kahdesta viikosta siis), mikä on helpottanut esim. kävelemistä huomattavasti, kun tikit eivät kiristä ja hankaa. Sain myös luvan lähteä landelle hyvillä mielin, kunhan vaan muistan pitää huolen hygieniasta sekä määräyksen syödä edelleen huoletta ahkerasti kipulääkettä, koska syvemmällä paraneminen on vielä kesken. Käynti oli ISO helpotus, koska aloin jo olla todella väsynyt asian vatvomiseen. (Ja sivumennen sanoen, olen kyllästynyt vastailemaan sukulaisten ja tuttujen omaa vointiani koskeviin kysymyksiin - vissiin olen jotenkin tosi estoinen, mutta minua ei huvita vatvoa jalkovälini kuntoa jokaisen vastaantulijan kanssa. Joojoo, kiva, että välitätte, mutta ilmeisesti repeämiseni ja muu synnytyshässäkkä ovat olleet kahvipöytäkeskusteluiden aiheena kovin yksityiskohtaisella tasolla, mikä on minusta äärimmäisen kiusallista ja vituttavaa. Eikö infoksi riittäisi, että oli aika rankka synnytys, mutta vauva voi hienosti ja äitikin toipuu, piste.)

Anyways, näillä eväillä siis suuntaamme joko huomenna tai ylihuomenna vihdoin saaristoon ja muutamme sinne enemmän tai vähemmän koko loppukuuksi. On sitä odotettukin, kun viime viikot ovat menneet enemmän ja vähemmän sisätiloissa keskellä kaupunkia. Eli heihei kaupunki ja kuumuus ja arvattavasti myös heihei blogi, koska tietokone ei lähde mukaan. Palaan viimeistään elokuussa - siihen asti toivottelen jokaiselle tänne eksyneelle ihania kesäpäiviä ja paljon hyviä hetkiä!

Ja näin se siis meni

2011-06-30T19:38:00.001+03:00

...se synnytys nimittäin. Sitä ennen kerrottakoon kuitenkin, että neuvolantäti kävi ja kirjoitti vihkoon, että "Erittäin terhakka, virkeä poika. Hienot heijasteet. Paino noussut hienosti, imetys sujuu. Napatynkä irronnut, pohja siisti."

Pikkuipana syö ahkerasti, ja se näkyy: painoa oli 3,5 kiloa eli reilusti yli syntymäpainon (3386 g) jo kypsässä 11 päivän iässä. Muutenkin täti oli sitä mieltä, että vauva on erityisen jäntevä ja pirteä, ja minä tietysti nyökyttelin ylpeänä. Totta on, että tämä tyyppi on koko ajan ollut jotenkin valmiimpi kuin Igge - minkä uskon johtuvan siitä, että hän sai tulla maailmaan kun oli siihen valmis eikä häntä kiskaistu ulos täysin yllättäen lääkärien päättämänä ajankohtana.

Tälle kaverille maailmaan saapuminen siis tuskin tuli yllätyksenä, sen verran pitkään ja hartaasti hän sitä ulostuloaan teki. Käytännössä supistukset alkoivat tiistain ja keskiviikon välisenä yönä (14.-.15.6.) ja jatkuivat siitä enemmän ja vähemmän säännöllisinä seuraavat kolme vuorokautta. Ja nyt ne kuuluisat synnytyssupistukset kokeneena voin kertoa, että kipu oli aika lailla samanlaista torstaista asti. Mutta sitä vaihetta tuli valitettua tänne blogiinkin jo ihan riittämiin, joten hypätään torstai-iltaan, jolloin supistelin varmaan viiden kuuden tunnin ajan noin viiden minuutin välein niin, että en voinut puhua tai liikkua. Odoteltiin vielä pari tuntia kotona, mutta tiesin, että nukkumisesta ei tulisi mitään. Lähdettiin siinä puolen yön maissa sitten Naistenklinikalle lähinnä ajatuksena, että saisin ainakin jotain Panadolia vahvempaa yöksi.

Naikkarilla oltiin sitä mieltä, että mun kannattaa jäädä osastolle yöksi. Sain piikin Petadinia kankkuun, jotta saisin unta ennen suurta koitosta ja mies lähti vielä kotiin. No, nukuin kaikki 15 minuuttia, ennen kuin heräsin taas niihin supistuksiin. Yritin olla herättämättä muita huoneessa nukkumassa siinä puhistessa ja lopulta menin kysymään, että milloin tää aine oikein alkaa vaikuttaa. Kätilö totesi, että kyllä se olisi vaikuttanut jo ja että vahvempaa tavaraa heillä ei ole, seuraava kivunlievitys tulee sitten synnytyssalissa. Kärvistelin osaston suihkussa vielä reilun tunnin verran ja pari tuntia kiemurtelin oleskelutilan sohvalla, kunnes viiden aikaan pääsin sitten saliin.

Mieskin tuli sitten takaisin siinä aamutuimaan, ja jonnekin seitsemään asti kestin vielä pallon päällä ja lämpöpussin sekä kylmän kaulimen (!) avulla. Sitten sain vihdoin sen epiduraalin, ja taivas aukeni - ei enää kipua, aah. Tunsin koko ajan supistukset ja vessahädän, pystyin kävelemään, mutta mihinkään ei koskenut. Tässä vaiheessa ajattelin, että täähän vasta helppoa hommaa on, senkun odotellaan vaan.

No, kävi sitten niin, että muutamaan tuntiin ei tapahtunut sitten yhtään mitään. Kohdunsuu oli sen neljä senttiä auki, mutta homma ei edennyt. Kalvotkin puhkaistiin siinä joskus aamupäivällä ja supistuksiin laitettiin vauhtia oksitoniinilla. Vauvalla oli välillä sykkeenlaskuja, joita seurattiin, mutta onneksi ne katosivat heti, kun nousin sängystä. Ilmeisesti napanuora jäi jotenkin likistyksiin makuuasennossa. Sitten iltapäivällä vihdoin ja viimein annoin periksi väsymykselle ja nukahdin puoleksitoista tunniksi. Siitä herättyäni kohdunsuu oli avautunut 8 senttiin, fiilis oli korkealla ja kaikki näytti taas oikein hyvältä. Tässä vaiheessa päivävuoron kätilö, jonka kanssa tulin tosi hyvin toimeen, lähti kotiin.

Noin tunnin päästä uusi kätilö tarkasti tilanteen, totesi, että homma jumittaa taas ja ilmoitti kutsuvansa paikalle lääkärin tekemään sektiopäätöksen. En tajunnut yhtään, että mitä tapahtui - miksi ihmeessä koko touhu sai yhtäkkiä tällaisen käänteen? Vauvalla oli kuitenkin koko ajan kaikki hyvin. Kätilö yritti myös jossain vaiheessa puoliväkisin katetroida minut, kun ei uskonut, että pystyn käymään itse vessassa, minkä todistin kyllä vääräksi. Sain sektiopuheista melkoisen itkuraivarin ja ilmoitin, että en suostu leikattavaksi, jollei vauvan vointi sitä ehdottomasti vaadi.

Jossain vaiheessa puudutuksen vaikutus katosi ja homma meni tosi sekavaksi. Mua sattui ihan saatanasti, olin muutaman supistuksen taas pallon päällä ja huusin. Sitten sain vielä puolikkaan annoksen puudutetta ja sain hetken levähtää. Koko ajan olisin halunnut olla pystyssä, mutta kätilö suhtautui ajatukseen nihkeästi ja mm. jossain vaiheessa käski minun vaan maata odottamassa lääkäriä, joka ei onneksi päässyt paikalle heti. Onneksi siksi, että siinä vaiheessa kun lääkäri tuli katsomaan tilannetta, kohdunsuu olikin yllättäen melkein auki, vain joku ihme lippa oli vielä jäljellä. Sekin hävisi siinä muutamalla supistuksella.

Lääkäri totesi, että mitään syytä leikkaukseen ei ole, vaan että vauva saadaan kyllä ulos alakautta. Kätilö selitteli jotain, että kato nyt, tää ei edistynyt ja lääkäri vaan totesi aika kylmästi, että joo uskon kyllä, mutta nyt tilanne on tämä. Itse en enää oikein tajunnut, että missä mennään, varsinkin kun puudutus katosi taas ja mua alkoi ponnistuttaa aika lailla.

Vauva oli kuitenkin vielä ylhäällä ja sillä oli pää vähän huonossa asennossa. Se tuli joka supistuksella alas vain luiskahtaakseen takaisin ylös supistuksen jälkeen. Lopulta sain luvan työntää itse vauvaa alaspäin, kun supistusten voima ei näyttänyt riittävän ja jollain (kätilön ja lääkärin mukaan tahdonvoimalla ja vatsalihaksilla) sain vauvan niin alas, että lääkäri voi auttaa hommaa imukupilla. Ponnistaminen sinänsä tuntui hyvältä, kun pääsin vihdoin tekemään jotain ja tunsin, miten vauva liikkui alaspäin.

Mulle se imukuppi oli vaan helpotus, Luojan kiitos että on olemassa tuollaisia vehkeitä, jos tilanne sitä vaatii. Lopussa en enää jaksanut edes huutaa, olin vaan ihan hiljaa ja käytin kaikki voimani siihen, mitä olin tekemässä. Välillä tuntui, että en jaksa enää yhtään, mutta jostain vaan löytyi vielä lisää energiaa, vaikka en ollut juurikaan nukkunut kolmeen vuorokauteen enkä syönyt yli vuorokauteen. Sain siis imukupista huolimatta tehdä töitä itsekin ihan olan takaa, kunnes yhtäkkiä lääkäri sanoi, että nyt vauva syntyy. Tunsin limaisen muljahduksen, toisen ja kolmannen enkä varmaan ikinä unohda sitä tunnetta. Heti perään kuului kiukkuinen kiljaisu ja niin perheemme neljäs jäsen oli maailmassa. Kätilö (joka kaikesta huolimatta oli lopulta tosi kannustava melkein tunnin kestäneessä ponnistusvaiheessa) totesi, että jos normaali synnytys on maraton, niin tämä vastasi kyllä tuplamaratonia.

Isä sai leikata napanuoran ja sain vauvan syliin. Tällä kertaa näin, kun uusi ihminen avasi tummat silmänsä ensimmäistä kertaa. Sektion jälkeenhän Igge tuotiin kapaloituna ihan hetkeksi poskeani vasten, mutta ei siinä ehtinyt ajatella mitään, kun vauvaa jo vietiin. Olen kuunnellut kateellisena miehen selostusta siitä, miten vauva availi silmiään ensimmäistä kertaa tähän maailmaan, ja en tiedä, joku hormonihuuru tästä lyhyehköstäkin sylittelystä kai purkautui, koska seuraavat tapahtumat eivät huolettaneet mua lainkaan, vaan lähinnä vaan hymyilin itsekseni. (Ja varmaan osansa oli myös fyysisen ponnistuksen jälkeisillä endorfiinihöyryillä.)

Kävi nimittäin niin, että kätilön aloittama tikkaus purkautui ja siinä hässäkässä vuosin sitten melkein pari litraa verta. Mua alkoi vähän heikottaa (ihme!) ja yhtäkkiä huoneeseen pölähti enemmän ja vähemmän ihmisiä, jotka lähtivät juosten roudaamaan minua leikkaussaliin. Kätilö (tai joku) huusi vaan, että isä ottaa vauvan ja kuulin miehen kysyvän multa, että olenko tajuissani. Näytin sille peukkua ja sitten naista vietiin. Mies jäi yksin vauva sylissä keskelle veristä taistelutannerta ja oli arvattavasti pikkuisen hämmentynyt.

Leikkaussalissa sain verenpainetta nostavaa lääkettä (paineet tippui kuulemma jonnekin viiteenkymppiin) ja ties mitä sokeriliemiä. Lisäksi sain epiduraalin tikkausta varten. Tärisin aika lailla, ja sain lämmitettyjä froteepeittoja, samanlaisia joilla asiakkaat peitellään kauneushoitoloissa. Jostain syystä henkilökuntaa nauratti aika lailla, kun totesin, että ei tässä kuitenkaan taida mitään jalkahoitoa olla luvassa.

Tunnin kestäneen tikkauksen (sain siis kolmannen asteen repeämät, mutta onneksi ei sentään mennyt sulkijalihas poikki tms.) jälkeen vietin vielä jonkun aikaa veritankkauksessa heräämössä, mihin mieskin tuli mua tervehtimään. Kuulin muun muassa, miten henkilökunta löi vetoa hemoglobiinistani. Muuten siellä oleminen oli turhauttavaa, kun olisin luonnollisesti halunnut takaisin vauvan luo jatkamaan tutustumista. Puolenyön paikkeilla pääsin sitten osastolle ja sain mytyn syliin ja rinnalle. Se oli leikkurikeikasta huolimatta paljon helpompaa ja tapahtui nopeammin kuin sektion jälkeen, kun olin niin kipeä, että kyljelleen kääntyminen ei meinannut onnistua. Olin paljon toimintakykyisempi, vaikka olin kyllä tosi kipeä.

Osastolla sain tosi loistavat kätilöt, jotka ehtivät puhua synnytyksestä ja muusta kiireestä huolimatta. Siitä ajasta jäi hyvä mieli. Myös synnytyksen hoitanut kätilö (jonka kanssa emme siis tulleet kovin hyvin juttuun) kävi tervehtimässä ja pahoittelemassa "luovuttamistaan" alatiesynnytyksen suhteen sekä kehumassa motivaatiotani ja jaksamistani. Lisäksi huoneeseen tuli sattumalta vielä kotiinlähtöpäivänä se kätilö, joka minulla oli salissa päivällä. Hän muisti minut, ja sanoi, että synnytyksestäni oli puhuttu seuraavana päivänä, kun hän oli ihmetellyt papereitani katsottua, että mitä hittoa siellä oikein lopulta tapahtui. Hän oli sitä mieltä, että iltakätilöni olisi pitänyt kuunnella minua paremmin ja hän sanoi myös harmitelleensa illalla, ettei ehtinyt jatkaa kanssamme loppuun asti. Ilmeisesti hän oli myös ottanut vähän yhteen tämän iltakätilön kanssa, joka oli myöntänyt suoraan olleensa pettynyt, kun hänen arvionsa tilanteesta olikin väärä ja synnytys edistyi sittenkin. Päiväkätilö - kuten myös moni lapsivuodeosaston hoitaja - lohdutti myös, että naisten alakerta on suunniteltu kestämään kaikenlaisia synnytysvaurioita ja siksi ne myös yleensä paranevat hyvin ja verrattain nopeasti.

Toipuminen siis otti tulehduksen takia jussina vähän takapakkia, mutta tänään, 13 vuorokautta synnytyksestä, olo on jo varsin hyvä. En enää tarvitse jatkuvaa särkylääkitystä ja voin käydä myös vessassa ilman suurempia tuskia. Valehtelisin, jos väittäisin näiden parin viikon olleen helppoja - etenkin se tulehdus oli aivan järjettömän kivulias - mutta onneksi olo on jo parempi. Yksi iso asia on se, että olen voinut ottaa Igen syliin, mitä sektion jälkeen en saisi tehdä vielä moneen viikkoon. Mamma ei nimittäin ole ihan hirveän korkeassa kurssissa juuri nyt, kun vauva vie niin paljon aikaani, joten kaikki läheisyyden hetket ovat sitäkin arvokkaampia.

Synnytys oli siis aika pitkä ja lopussa hieman dramaattinenkin, mutta jostain syystä voin ihan rehellisesti sanoa, että ei mulle siitä mitään traumaa jäänyt. Olen tosi ylpeä jaksamisestani ja siitä, että en antanut liian helposti periksi asiassa, joka oli mulle tärkeä. Jos synnytys olisi päätynyt sektioon, olisin fyysisen toipumisen lisäksi joutunut vielä käsittelemään sen pettymyksen, joka siitä olisi seurannut. (Ja siis korostan vielä, että en tosiaan olisi vastustanut leikkausta, jos vauvan vointi olisi sitä vaatinut!) Ei sillä, että sektiossa sinänsä olisi mitään vikaa - minusta Igen synnytys oli omalla tavallaan ihan yhtä mieleenpainuva juttu kuin tämäkin. En vaan näe itse sektiota minään oikotienä onneen, siis minusta sektio ei kuitenkaan ole asia, joka "saadaan" vaan se on toimenpide, johon joskus päädytään vauvan ja äidin hyvinvoinnin takia.

Oikeastaan ainoa asia, joka koko hommassa jäi harmittamaan, oli juurikin se repeäminen. Se johtui varmaan (tai näin minulle ainakin sanottiin) osittain imukupista ja osittain minun fysiikastani. Kätilö kyseli jossain vaiheessa, että harrastan ilmeisesti paljon liikuntaa, kun kudokset siellä synnytysalueella olivat (ja siis nimenomaan imperfektissä...) niin kireät. Itse uskon myös, että jos se iltakätilö olisi kuunnellut minua enemmän ja tukenut haluani olla pystyssä, vauva olisi laskeutunut helpommin ja ehtinyt myös paremmin venyttämään kudoksia.

Jos (ja tämä on TODELLA suuri jos) joskus hamassa tulevaisuudessa vielä olen raskaana, niin toivon kaikesta huolimatta, että voin ja saan synnyttää alateitse. Suhtauduin tähän synnytykseen vähän sellaisella otetaan vastaan mitä tulee -meiningillä, ja varmaan siksikin fiilikset ovat edelleen ihan hyvät. Joo, ei mennyt niin kuin oppikirjoissa, mutta sellaista sattuu, enkä todellakaan ole maailman ainoa nainen, joka on kursittu kasaan synnytyksen jälkeen. Ja jos lapsilukumme on tässä, niin tulipahan ainakin synnytettyä koko rahan edestä!

P.S. Eräs plussa sektioon nähden tuli vielä mieleen: vatsa pieneni valonnopeudella edelliskertaan verrattuna. Turhamainen minä on salaa (tai no, en edes kovin salaa) tosi tyytyväinen, että en kotiin palatessa näyttänyt enää ainakaan ihan viimeisillään raskaana olevalta. Hei, mulla oli normaali-ihmisten housut jalassa! Okei, kuminauhavyötäröiset mutta kuitenkin. Ei olis onnistunut kaksi vuotta sitten.

P.P.S. Jaa niin, pakko vielä jakaa kanssanne, että olin kyllä varautunut siihen, että synnytyksessä tulee usein lapsen lisäksi ulos myös se iso hätä, mutta kukaan ei kertonut, että tässä iässä sitä saattaa myös pissata lääkärin käsille. Lapsi teki saman luovutustarkastuksessa, mutta siltä sitä nyt saattoi odottaakin.

P.P.P.S. Jos jaksoit lukea koko kilometrivuodatuksen tänne asti, niin kiitos ja onnea sinulle. Taisi tulla varsin pitkä postaus...

Vauvahuuruja ja takkuilevaa toipumista

2011-06-27T15:52:00.000+03:00

Pienin täytti perjantaina viikon ja sai sen kunniaksi ihkaoman navan. Niisk. Elämä on rauhallista, hassua miten tuttua ja silti kuitenkin erilaista kuin kaksi vuotta sitten. Nyt ainakin tiedän, että tämä vähän epätodelliselta tuntuva aika on lyhyt. Liikutun jo valmiiksi kaikista ensimmäisistä kerroista, joita lähiviikkoina on luvassa. Yritän nuuhkia vauvaa varastoon ja nauttia siitä, että emme tee mitään. Samaan aikaan kuitenkin arkirutiinit pyörivät Igen kanssa, minkä ansiosta emme elä ihan yhtä irrallaan ympäröivän maailman ajasta kuin viimeksi.

Toistaiseksi olen ollut varsin stressitön, jos ei lasketa sitä, että haluaisin olla kunnossa myös fyysisesti ja turhaudun aika ajoin kaikkeen hankaluuteen, jota istumakyvyttömyys aiheuttaa. Vauva syö välillä jatkuvasti, mutta yritän muistaa, että kyse on vain muutamasta viikosta. Ja ah autuutta, syöminen sujuu ilman rintakumeja, ilman pumppua, ilman kommervenkkejä! Sen kun vaan nostan sen rinnalle, ja leuka alkaa liikkua ylös-alas. Hämmästyttävää. Painonnousu vähän mietityttää, tietenkin, mutta huomenna sekin selviää, kun neuvolantäti tulee kotikäynnille. Ainakin vaippaa vaihdetaan ahkerasti eikä pikkutyyppi vaikuta ihan niin kuivan kesän oravalta kuin sairaalasta tullessa.

Vatsavaivoista pieni ikävä kyllä pääsi osalliseksi jo nyt, sillä allekirjoittaneen taisteluvaurioihin tuli tulehdus ja olen tupla-antibioottikuurilla. Onneksi olo helpottaa jo, oli nimittäin varsin helvetilliset pari päivää, kun uskoin puhelimessa äitiyspolin päivystäjää, joka oli puhelimessa vähän sitä mieltä, että turhaan ruikutat, sen kuuluukin olla kipeä. Hassu yhteensattuma muuten, että päivystämässä oli synnytyksestä vastannut lääkäri, joka otti minut sisään ohi jonojen. Sanoi muistaneensa minut heti nimen perusteella ja halunneensa, että pääsen tällä kertaa vähän helpommalla, kun synnytys oli sen verran hankala. Kovasti hän lohdutti, että kyllä se alakerta paranee ja kehui siistiä ulkonäköä - ja mikäs oli kehuessa, kun on itse sen ommellut. (Kurkin kyllä sinne itsekin peilillä, kun ajattelin, että parempi kohdata karu totuus heti tuoreeltaan, mutta ei se näyttänyt mitenkään vaaralliselta, vaan ihan normaalilta muutamaa näkyvää tikkiä lukuunottamatta.)

Aion viedä lääkärille skumppaa, jahka menen sinne äitiyspolille aikanaan jälkitarkastukseen. Hieno nainen, joka piti puoliani myös synnytyksessä sektiota liputtanutta kätilöä vastaan ja oli edelleen sitä mieltä, että ratkaisu oli oikea, vaikka sainkin siinä hommassa kolmannen asteen repeämät (eli tikkejä tuli ihan sinne asti, minne aurinko ei paista, vaikka onneksi lihas ei mennyt kokonaan poikki) ja melkoisen eli siis parin litran verenhukan (kiitos vaan verenluovuttajille!). Kuulemma meidät naiset on rakennettu siten, että tuo alue on vähän niin kuin suunniteltukin toipumaan tällaisista vammoista. Ja vaikka takana on varsin tuskaisa viikko, niin silti olen ollut paljon toimintakykyisempi ja jotenkin paremmin mukana koko hommassa kuin sektion jälkeen - olkoonkin, että sektiosynnytykseni oli kuin oppikirjoista eli komplikaatioton ja siisti.

Synnytyksestä tekee mieli kirjoittaa enemmänkin, kun koko show on vielä tuoreessa muistissa. Yritän saada ajatuksia ylös mahdollisimman pian.

***

Ajatus katkesi, tuli jotain muuta. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta tämän vaatimattoman tekstin kirjoittamisen aikana, joten pahoittelen sekavuutta ja hyppelehtimistä aiheesta toiseen! Anyways, vauva on ihana, kuinkas muuten. Olen nauttinut pienestä ihmisestä sylissäni ja kainalossani - olin unohtanut, miten lämpimältä ja pehmeältä nukkuva vauva tuntuu. Tuommoinen pötkö pökäle! Avuton ja uusi, ja kuitenkin niin valmis. Ihan omanlaisensa ja -näköisensä pieni ihmeinen, vaikka muistuttaakin ulkoisesti veljeään.

Igge on ainakin toistaiseksi vain innoissaan "lillaboosta", vauva pitää esitellä heti mahdollisille vieraille ja "Igge paipai vauvaa" sekä "hatii vauvaa" koko ajan. Välillä Igge kuitenkin komentaa, että "vauva papan kyykkyyn", kun vauva on jatkuvasti minun sylissäni syömässä (eli siis igeksi vauva titti namnam). Igge pitää huolen myös siitä, että "mamma laittaa titti piipoon", kun syöminen on ohi.

En ihan vielä tajua, että meillä on oikeasti kaksi lasta. Käsittämätöntä. Sitä me ihmeteltiin miehen kanssa, kun ajettiin kotiin Naistenklinikalta - että meillä on takapenkki täynnä ihmeitä. Kaksi lasta ja farmariauto, siis mehän ei pelkästään toteuteta normeja, me OLLAAN suomalainen normi. Ainakin paperilla. Eikä se edes ahdista.

Puolimetrinen ihme

2011-06-19T00:25:00.000+03:00

Terveisiä Naistenklinikalta! Eilen perjantaina 17.6. samassa aikataulussa uuden hallituksen kanssa syntyi Igen ihana pikkuveli 3386 g ja 51 cm. Synnytys myös muistutti sekä kestoltaan että tuskaisuudeltaan hallitusneuvotteluja ja oli lopussa vaarassa kaatua sektiosaliin, mutta jostain löytyneellä raivolla ja imukupilla tehostetulla väkivallalla poikanen saatiin ulos piilostaan hyvinvoivana ja kaikin puolin ihanana. Mutsi ei sen sijaan selvinnyt ihan vaurioitta, mutta toistaiseksi ei silti kaduta.
Yksityiskohtaista tietoa verestä ja suolenpätkistä ynnä muusta seuraa, kunhan kotiudumme. Nyt haistelen vähän kainalossani tuhisevaa pientä ihmistä ja toivon mukaan ehdin itsekin torkahtaa ennen seuraavaa nälkää. Kaikki on hyvin ja meitä on neljä - aikamoista!

Täällä vaan

2011-06-15T19:57:00.000+03:00

Joo-o, arvatkaa vaan, mikä olo, kun viime yökin meni valvoessa. Jumppapallon päällä istuskelu ja kuuma suihku tekivät olosta siedettävän, makuuasennossa en voinut olla oikeastaan ollenkaan. Soitin jo aamuvarhain Naistenklinikalle, mutta siellä oli sulku, joten jäin vielä kotiin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että aamun valjetessa supistuksetkin taas laimenivat ja harvenivat.

Viime yö oli kyllä kaikenkaikkiaan kuin huonosta komediasta: ei siinä mitään, että minä tuskailin olohuoneessa pallon päällä, mutta lisäksi Igge itkeskeli koko yön ja mies yritti parhaansa mukaan saada sitä rauhoittumaan. Aamulla lääkäri totesi lapsen molempien korvien tulehtuneen, joten ei ihme, että itketti.

Kahden vuorokauden valvominen alkaa tuntua, eniten päässä. Mietin, että en ehkä kestä enää kolmatta vuorokautta putkeen ilman 10 minuuttia pidempää unipätkää, ja soitin synnärille kysyäkseni neuvoja, vaikka tiesin, että ihan synnytyshommiin tässä ei vielä päästä. Sieltä käskettiin tulla näytille, ja lopputulos oli, että kohdunsuu on alkanut avautua, mutta kun fyysisesti olen ensisynnyttäjä, niin God only knows että miten kauan tässä vielä menee.

Olisin saanut jäädä osastollekin nukkumaan, mutta valitsin kuitenkin mieluummin vaihtoehdon b eli sain mukaan kotiin vähän perus-Panadolia vahvemmat napit ensi yöksi. Lisäksi mieskätilö (!) suositteli kuumaa kaakaota ja reilunkokoista konjakkia. Ainakin jälkimmäisen aion todellakin ottaa. Jos supistukset valvottavat lääkityksestä huolimatta ensi yönäkin, niin kuulemma en saa jäädä kotiin kärvistelemään, vaan sitten on soitettava uudestaan.

Turhauttaa ihan helvetisti, kun MITÄÄN järkevää ei tapahdu. Samalla kuitenkin väsyttää niin paljon, että aion nyt mennä kuumaan suihkuun, vedellä napit ja konjakit naamaan ja painua peiton alle ja toivon mukaan saan nukuttua muutaman tunnin. Sitten voisikin olla ihan tosi hyvä aika lähteä synnyttämään pirtein mielin. (Mitä en kyllä usko itsekään, mä alan olla heittänyt toivoni jo koko helvetin homman suhteen. Pysyköön siellä sitten, jos ei kelpaa tulla ulos, kele.)

Kärvistelyä

2011-06-14T19:56:00.000+03:00

Eilen oli neuvola, missä täti totesi kaiken muun olevan hyvin, paitsi että vauvan syketaso on matalampi kuin aikaisemmin. Siis suomeksi syke oli alhaisempi kuin tähän asti, mutta ei kuulemma kuitenkaan tarpeeksi alhainen (siis suomeksi vielä normaalin rajoissa), että saisin lähetettä äitiyspolille heti. Varattiin kuitenkin torstaiksi kontrolli, ja siellä tilanne arvioidaan uudelleen. Muutenhan menisin sitten yliaikaiskontrolliin ensi maanantaina, jos ei pökäle ulostaudu siihen mennessä.

Hieman jäi vaivaamaan se sykeasia, ja muutenkin jotenkin tuntuu, että oman mielenrauhan takia lääkärin tilannearvio olisi paikallaan. Varasin siis tälle päivälle ajan omalle lääkärilleni (siis yksityiselle), mutta päädyin sitten kuitenkin lopulta perumaan sen, kun viime yön unet jäivät niin vähiin supistusten takia. Ne ovat muuttuneet sellaisiksi, että en pysty puhumaan ja välillä oli pakko nousta pallon päälle pyörittelemään lantiota, kun makuuasento oli kertakaikkiaan liian tuskallinen. Jossain vaiheessa valvoessani innostuin jopa lataamaan kännykkään supistuslaskurin (mikä oli miehen mielestä tavattoman huvittavaa :), ja parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vajaan minuutin mittaisia supistuksia tuli noin 8-12 minuutin välein.

Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin vähän rauhoittui, ja päästin miehenkin aamulla töihin. Kipeät supistukset ovat jatkuneet enemmän ja vähemmän koko päivän, mutta selvästikään niissä ei vielä ole tarpeeksi tehoa eikä tiheyttä. Googlettelin (tietenkin) asiaa, ja luin joidenkin kärvistelleen samassa tilassa vuorokausitolkulla. Toivon kovasti, että tämä homma saisi pian vauhtia, koska useampi uneton yö kuulostaa todella hajottavalta. Lisäksi Igen kanssa oleminen on aika työlästä, kun nostelu ja kumartelu laukaisevat helposti tosi kipeitä supistuksia, eikä ipana tietenkään tajua, miksi mamma ei ota "kyykkyyn" heti vaan nojailee tuoleihin kaksin kerroin aivan hiljaisena.

Odottelu jatkuu, mutta toivottavasti ei enää ihan tolkuttoman kauan. Eihän? Maailmankaikkeus, kuule mua!

Ällötysbonuksena mainittakoon, että jotain merkkejä lähestyvästä synnytyksestä on bongattu myös vessareissuilla. (Pahoittelen liikaa informaatiota, mutta haluan sen itselleni ylös johonkin.)

Lauseita, joita en halua kuulla

2011-06-12T14:36:00.002+03:00

"Suomessa on niin harvoin näin lämmintä, että kyllä nyt pitää nauttia."

Valitan harvoin auringosta ja lämmöstä, mutta tällä kertaa katson oikeudekseni olla hihkumatta riemusta, kun mittari näyttää varjossa +30, sormet nakkiutuvat, jalat muistuttavat sämpylöitä ja naamakin alkaa näyttää samalta kuin amerikkalaisten synnytysohjelmien valtavilla, sairaalan käytävillä laahustavilla kaapuasuisilla odottajilla. Tai sitten sitten eräälläkin nimeltä mainitsemattomalla "glamourmallilla".

Ollaan pyöritty koko viikonloppu tässä lähihoodeilla, Hietsun torilla, Kaivarissa, Koffin puistossa ja periaatteessa kaikki on hienosti. Silti vähän väliä iskee joko hillitön vitutus tai lohduton itketys, kun koko muu maailma näyttää nauttivan olostaan ja oma pinna on kireämpi kuin viulun kieli. Ei vaan huvita mikään, jokainen päivä on samanlainen kuin edellinen ja kaikista kamalinta on herätä joka aamu siihen, että tilanne on ihan sama kuin edellisenäkin päivänä. Olen myös kamalan epäsosiaalinen, tai oikeastaan valikoiva. Mua huvittaa nähdä vain harvoja ihmisiä, ja välillä tuntuu, ettei huvita nähdä ketään. (Ja itseään peilistä kaikista vähiten.)

"Ei sinne kukaan oo vielä jäänyt."

Oh really? Itseasiassa luin joskus jonkun lääkärin sanoneen, että joskus muinoin niin itseasiassa saattoi käydäkin, jos ihan tarkkoja ollaan. Nykyään niin ei tietenkään käy, mutta a) sen kuuleminen ei lohduta tippaakaan ja b) uskokaa tai älkää, minä tiedän, että se tulee ulos sieltä tavalla tai toisella. Se ei vaan kamalasti lohduta, kun koko oleminen junnaa paikallaan tämän yhden asian ympärillä. Sitä paitsi olen nyt kuullut ko. lauseen noin kolmetuhatta kertaa, eikä lasketusta ajasta sentään ole kuin neljä päivää. Miten tätä kestää vielä mahdolliset pari viikkoa päälle?

"Vieläkö sä oot yhdessä osassa?"

Tämäkin on kulunut juttu, mutta luuleeko joku ystävä tai sukulainen ihan tosiaan, että emme ilmoittaisi, kun vauva on syntynyt? Että joo, kyllähän se tuli jo viikko sitten, mutta ei vaan olla vielä ehditty tai viitsitty kertoa. Ja lisäksi vähän ärsyttää tuo "vielä". Edelleenkin lasketusta ajasta, joka nyt on aika epätarkka käsite anyways, on vasta neljä PÄIVÄÄ, ei esim. neljää viikkoa.

Mikä siinäkin on, että jokainen haluaa väkisin tietää sen tarkan lasketun ajan, vaikka kuinka yrittää puhua epämääräisemmin ja fakkiintuu sitten ihan totaalisesti siihen? Joskus ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa: miehen sisko, jolla ei ihan ilmeisesti ole mitään käsitystä aihepiiristä, kysyi ihan tosissaan päivää ennen laskettua aikaa, että mitä huomenna sitten tehdään, jos vauva ei synny. Hänen oli jotenkin hyvin vaikea ymmärtää, että ei yhtään mitään - sitten vaan odotellaan lisää. Jotenkin kuvittelisi, että järkikin sanoo, ettei tällainen homma voi olla yhdestä päivämäärästä kiinni, mutta ilmeisesti olen väärässä.

"Voi sulla on varmaan ihan kamalaa ja kuinka sä jaksat ja nyyhnyyh ja lässynlässynlää."

Olen surkea ottamaan vastaan sääliä. Tiedän, että tämä olotila on vain väliaikainen ja että maailmassa on suurempiakin suruja. En kaipaa turhaa lässytystä enkä jaksuhaleja, koska suurimmaksi osaksi olen lähinnä v*ttuuntunut. Kanssakiroilu, sopiva kuittailu ja tiedänettätoionpaskaa-kommentit (siis sellaisilta, jotka tietävät) piristävät eniten. Ja se, että joku kysyy ihan normaalisti, että mitä teette huomenna eikä keskity vain siihen, että joko sä synnytät. Asia pyörii mielessä ihan tarpeeksi muutenkin, believe me!

Jotenkin itsekin meinaa välillä unohtua, että lasketun ajan ylittäminen ei edes vielä tarkoita yliaikaisuutta, koska raskauden normaali kesto on 37-42 viikkoa (tjsp). Eiväthän ihmisvartalot muutenkaan toimi kuin koneet ja kaikki samalla tavalla, mutta kukaan tuskin kiinnittää huomiota siihen, että miksi mun kuukautiskiertoni on viisi päivää lyhyempi kuin kaverin tai miksi mulla se flunssa kesti kolme päivää ja työkaverilla vain yhden. Eihän tässä nyt periaatteessa sen kummemmasta asiasta ole kyse. Ja mistä sekin johtuu, että on jotenkin hienompaa synnyttää vähän ennen laskettua aikaa kuin sen jälkeen?

No, tuleepahan koettua tämäkin riemu. Helpottavaa purkaa tätä jonnekin, miesparka on saanut kuulla ruikutustani kyllästymiseen asti. (Muille en kehtaa ruikuttaa. :) Ja sitä paitsi tätähän minä halusin, kun toivoin, ettei tarvittaisi suunniteltua sektiota. Sitä saa, mitä tilaa, joten epäilemättä saan nauttia tästä koko rahan edestä sinne juhannukseen asti!

Ingenting

2011-06-11T08:46:00.000+03:00

Tiesittekö, että Muumi-vaipoista on tullut myyntiin uusi sukupolvi? Tämä ei ole maksettu mainos, mutta halusin vain jakaa kanssanne sen faktan, että ne eivät enää haise kosteanakaan niin omituiselta (tai pissaiselta) kuin ennen. Igge kulkee käytännössä pelkissä muumeissa - ostan suomalaisen työn tukemisella ja lähellä tehtyjä vaippoja suosimalla itselleni vähän parempaa omaatuntoa, kun en kestisralliin veny.

Vaippa-asioita liipaten jaan kanssanne myös viime viikolta aamuhetken, kun Igge tuli aamulla sänkyymme leikkimään. Hän oli hyvin huolestuneen näköinen selittäessään, että "pippi huunotti". Ja totta, vehjehän sojotti vaipassa miten sattuu. Eihän se nyt mukavaa ole.

Mitäs muuta? Eilen harjoitin shoppailuterapiaa Stockmannilla, kun oli niin mukavan viileää. Helle tuntuu turvonneina jalkoina ja tukaluutena, mutta parisataa euroa köyhempänä ja uutta laukkua, sandaaleita sekä korua rikkaampana mieli oli taas vähän parempi. Ja Iggekin sai uudet tennarit (herra ihasteli itse niitä kovin hokien "vau kenkä") ja Plaston hienon kaivurin.

Tänään pitäisi keksiä jotain viileää ohjelmaa. Jotain, joka pitää ajatukset poissa siitä tosiasiasta, että tää lapsi ei synny IKINÄ. Aion vaan kylmästi ignoorata koko asian, olkoon siellä sitten, jos ei kerta kelpaa tulla ulos. Ihan sama. (Jepjep.)

Väliaikatiedotus

2011-06-09T16:19:00.000+03:00

Ei, ei täällä synnytetä vielä. Ajattelin nyt kuitenkin kirjata oirehtimista ylös johonkin, lähinnä itselle muistiin. Skippaa siis, jos synnytysjaadijaa ei napostele. (Veikkaan, että muutenkin lähipäivien postaukset ovat raskauspainotteisia - jännä kyllä, aihe on jotensakin pinnalla just nyt.)

Tänään on siis 40+1, vaikka mä olen melko varma kroppani toiminnan perusteella, että tarkka laskettu aika olisi vasta huomenna. Ei sillä, että parilla päivällä oikeasti olisi mitään merkitystä, mutta tulipahan vaan mieleen. Viimeisen viikon ajan olen tuntenut välillä (lähinnä iltaisin aktiivisen päivän jälkeen) vähän napakampiakin harjoitussupistuksia, mutta harvoin, epäsäännöllisesti ja yleensä vain muutaman illassa. Muuten on ollut aikas oireetonta, esimerkiksi ei mitään tunnistettavia löydöksiä missään vaatekappaleissa, jotka viittaisivat sen yhden jutun irtoamiseen (en vaan kykene kirjoittamaan sitä sanaa, ällöttää vähän).

Neuvolantäti väitti viikko sitten maanantaina (rv 38+5?), että ei enää saa kiinni tyypin päästä. Viimeisen viikon aikana olen tuntenut vihlontaa alhaalla, ja lisäksi etenkin vähän pidempään kävellessä tuntuu siltä kuin olisin tuntikausia hevosensa selässä istunut cowboy. Pahamaineiset liitoskivutkin tuntuvat välillä, lähinnä öisin, kun olen kangistunut paikalleni kuin tönkkösuolattu muumi, mutta yritän silti kiepsahtaa sängystä kissamaisen notkeasti.

Viime yönä tunsin ensimmäistä kertaa oikeasti kipeitä supistuksia (no siis mun mittakaavalla, epäilemättä ne OIKEAT synnytyssupistukset ovat sitten jotain ihan muuta). Heräsin viiden aikaan epäilyttävästi massiivisia menkkakipuja muistuttaviin tuntemuksiin, jotka säteilivät alavatsasta ja -selästä myös reisiin. Omituista. Tunsin kyllä, milloin kipu koveni, mutta ihan kokonaan se ei mun mielestä hellittänyt ollenkaan. Tai siis jomotus ei ehtinyt ihan laantua ennen kuin uusi aalto alkoi. En jaksanut kamalasti niitä kellotella, mutta mitä nyt kelloa vilkuilin, niin väli oli yli viisi mutta alle 10 minuuttia. Makoilu tuntui epämiellyttävältä, joten nousin liikuskelemaan ja reilun tunnin kärvisteltyäni nappasin pari Panadolia. Sen jälkeen kipu lieveni (ikävä kyllä, voisin lisätä) ja nukuin ihan mainiosti vielä reilun tunnin. Kipu ei tuntunut mitenkään sietämättömältä tai edes kovin kamalalta, joten tajusin kyllä, että tää taitaa olla vaan jotain harjoittelua, mutta silti jossain takaraivossa heräsi pieni toivo siitä, että ehkä mun ei tarvitsekaan maata juhannuksena käynnistyksessä Naikkarilla. Vaikka epäilemättä juuri niin tässä käy, kun uskallan edes kirjoittaa näin.

No niin, näin dramaattisen jännittäviä uutisia täällä - pahoittelen, etten voinut raportoida mistään verestä tai suolenpätkistä. Ainoa vesivahinkokin oli puoliltaöin kaatamani puolen litran vesimuki, jonka mies siivosi (ja minä kiroilin). Tänään olen ollut harvinaisen pirteä ja pelottavan hyväntuulinen. Ollaan oltu Igen kanssa puistossa ja muutenkin touhuttu ihan normaalisti. Välillä tunnen jotain alavatsan kouristuksia ja kiristyksiä, mutta ne eivät kyllä haittaa mitenkään olemista. Toivottavasti mun kroppa ymmärtää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, että harjoituksista olis syytä siirtyä varsinaiseen actioniin.

Final countdown

2011-06-08T14:26:00.000+03:00

Olipa fiksu otsikkovalinta, arvatkaa vaan, mikä biisi jäi päänsisäisen dj:n levylautaselle. Yritän ignoorata moisen korvamadon toteamalla, että tänään siis on maaginen laskettu aika. Enpä ole ennen moista kokenutkaan - ja ei nyt olisi haitannut, vaikka olisi jäänyt väliin tälläkin kertaa. Ei nimittäin tunnu oikeastaan miltään.

Lillun välitilassa, kerrankin ei ole mitään projektia päällä ja siksi en tiedä, mihin aikani käyttäisin. Lisäksi Igellä on aivan tolkuton nuha, nenä vuotaa litroittain "käkää" ja yöunet ovat olleet parina yönä aika katkonaisia. Itse flunssailin reilun viikon pumpulia päässä ja kaktuksia kurkussa, onneks nyt jo vähän helpottaa, vaikka nenä vuotaa mullakin.

Kun en nyt sitten muuta enää keksinyt, niin keittelin pulloja ja rintakumeja ja maidonkerääjiä ja muita härpäkkeitä. Herrantähden, olin ihan unohtanut mikä määrä omituisia kumi- ja muovikuppiloisia lapsen ruokintaan liittyy. Tuntuu omituiselta ajatella, että lähiaikoina se Iso Iikin astuu taas kuvioihin. Kai ne hormonit taas tekevät tehtävänsä, ja pystyn taas suhtautumaan asiaan luontevasti.

Hoidin pois toisenkin rästihomman: varasin vihkikirkon huhtikuun loppuun. Juhlapaikastakin tein viime viikolla alustavan varauksen, joten ne kekkerithän ovat nyt siis melkein paketissa. Tai ainakaan niitä ei tarvitse miettiä ennen ensi syksyä.

Nyt siis vaan perinteisesti odotellaan. Tällä hetkellä on kummallisen seesteinen olotila, sellainen hälläväliätulkoonkuntulee. Veikkaan, että se kestää noin tunnin, ennen kuin kärsimättömyys lyö sitä päähän ja heivaa sen huitsin hiivattiin. Sitten taas kärvistellään ja kiroillaan. Ah tätä odottamisen autuutta!

Riittää jo!

2011-06-05T10:38:00.000+03:00

En ole koskaan elämässäni ollut näin raskaana. Igge syntyi - tai laitettiin syntymään - 39+3, ja nyt ollaan siitä päivän yli. Mua ei enää huvittaisi yhtään olla raskaana, vaikka pahoin pelkään, että kärvistelen vielä kaksi viikkoa. Ainakin.

Kumma juttu, kun viikko sitten ei oikeastaan ahdistanut vielä juuri lainkaan. Nyt KYLLÄSTYTTÄÄ, TYMPII ja ÄRSYTTÄÄ. Tuu ulos sieltä jo! Jostain syystä en vaan pysty käsittämään, että tuo pötkö tajuaisi itse ryhtyä syntymään, kun ei moisesta kokemusta ole. Miten se muka voi tietää, että nyt saa jo tulla? Ja vielä pahempaa, mitä jos se ei tiedäkään?

Sormia turvottaa ja ensi viikoksi on luvattu hellettä. Tosin turvotus ei ole vielä mitään verrattuna Igen odotuksen viimeisiin viikkoihin, mutta ihan tarpeeksi silti. Ja koko ajan on vessahätä, mutta tulos on useimmiten ujo ruokalusikallinen. Kroppa käyttäytyy niin kuin alkuraskaudessa: kolottaa vähän sieltä sun täältä, turvottaa, ruoka ei maistu tai sitten maistuu vain joku spesifi laji, ällöttää, väsyttää, rintavarustus aristaa ja niin edelleen. Vatsaa vääntää, mutta mun kohdalla se tarkoittaa ihan vaan sitä, että kohta tulee kakka eikä mitään synnytystä niin kuin muilla. Etenkin iltaa kohti supistelee, mutta ei kipeästi, vain ärsyttävästi. Joskus iltaisin tuntuu siltä, että ehkä se sittenkin syntyy lähiviikkoina, mutta aamulla tuntemukset ovat kadonneet ja mikään, toistan MIKÄÄN, ei viittaa siihen, että mitään tapahtuisi anytime soon.

Ei huvittaisi enää odottaa yhtään. Maanantai 6.6. olisi loistava päivä syntyä, onhan Igge syntynyt 7.7. Tai tiistai, koska kaikki muut perheenjäsenet ovat myös syntyneet tiistaina. Mutta pliis, tulevana tiistaina, ei tiistaina viikon tai KAHDEN päästä.

Jos siis jollekulle jäi vielä epäselväksi, niin mua hieman tympii nyt jo tämä raskaana oleminen. Ihan pikkuisen. Puuh.

Uskaltaisinko uskoa?

2011-05-30T18:54:00.001+03:00

Kävin (taas) neuvolassa, ja nyt on oikein ultralla todistettu, että ipana on dyykkaamassa ulos pää edellä. Sitä paitsi se pää on kuulemma niin syvällä lantiossa, ettei täti saanut siitä enää lainkaan otetta, joten hän lupaili kyllä, että siellä on ja pysyy. Viimeksi pää tuntui vielä selvästi vähän vasemmalla, mutta ehkä viime päivien kävelyt ja ahkera jumppapallolla istuskelu ovat edesauttaneet oikean lähtöasennon löytymistä. Uskaltaisinkohan jo uskoa asennon pysyvyyteen itsekin, ettei tarvitsisi joka kerta huolestua, kun kaveri myllää navan alla?

Olen huolestuttavan hyvävointinen (kopkop), siis ajatellen sitä, että nyt alan olla valmis luopumaan raskaudesta ja siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Lauantaina olin kolmisen tuntia kävellen kaupungilla ja illalla vielä entisten työkavereiden kanssa syömässä ja yökerhossa ja kävin jopa tanssilattialla kokeilemassa, voiko muumi veivata. Voi se, ja vielä korkkarit jalassa! Okei, kyllähän päivän hilluminen tuntui mahassa ja kropassa ylipäätään, mutta olen silti aika ylpeä itsestäni. Puoliltaöin kurpitsan oli poistuttava, ennen kuin taika raukesi. Oli kiva ilta ja kannatti lähteä, vaikka iltapäivällä tuntui, että kotisohvan kutsu on vastustamaton.

Iltaisin tuntuu, että kyllä siellä jotain tapahtuu. Ainakin lantio tuntuu antavan periksi, ja välillä supistaa ihan napakasti. Aamulla, jos ja kun olen saanut nukkua yön ainakin kohtuullisesti, kaikki ennusmerkit tuntuvat pelkältä kuvitelmalta ja olen ihan varma, että tämä pökäle vielä joudutaan häätämään pihalle lääketieteen keinoin joskus juhannusviikolla.

No, kai se sieltä joskus tulee. Sillä aikaa keksin itselleni vaihteeksi vähän muuta mietittävää. Koska kouluprojektit ovat nyt paketissa ja vauvavalmistelutkin pulkassa, päätin tässä aikani kuluksi tehdä jotain sen eteen, että minusta ensi keväänä vihdoin tulisi nk. kunniallinen nainen (vaikka taitaa olla myöhäistä). Olen surffaillut hääpaikkoja ja ottanut tarjouksia ja oho, nyt on sitten paikka alustavasti varattu. Katsotaan, onnistutaanko saamaan vielä kirkko samalle päivälle... Muuta en kyllä ajatellut niiden kekkereiden eteen sitten ennen syksyä tehdäkään, mutta onpahan jotain edes!

Allekirjoittaneen piikkiin

2011-05-27T17:30:00.000+03:00

Ei hitto vie, että voi taas ihmislasta kiukuttaa. Tällä kertaa verotus, mikä on periaatteessa aika harvinaista sikäli, että yleensä olen ihan iloinen veronmaksaja.

Soitin verotoimistoon tilatakseni uuden verokortin ennen ensimmäisen äitiyspäivärahan maksua. Viimeksi, kun olin ollut alkuvuoden töissä ja tein saman, veroprosentti putosi jonnekin neljääntoista. Tänä vuonnahan en ole saanut tai saa ollenkaan palkkatuloa, koska alkuvuoden olin opintovapaalla ja jäin siitä suoraan äitiysvapaalle. Tuloni koostuvat siis aikuisopintorahasta (vastaa suuruudeltaan noin puolta normaaleista bruttotuloistani) sekä äitys- ja vanhempainpäivärahasta. Näistä tulee yhteensä summa, joka vastaa noin reilua 60 prosenttia päivätöissä ansaitsemistani vuosituloista.

Minä tietenkin oletin, että kun kerran tuloni ovat selvästi pienemmät kuin palkkatyössä, verottaja palkitsee minut iloisesti kevyen kesäisellä veroprosentilla. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä: maksan tulevista äitiys- ja vanhempainpäivärahoistani veroa 26,5 prosenttia! Vertailun vuoksi: jos tienaisin saman summan ansiotuloina, veroprosenttini olisi kuulemma 15. Ero johtuu kuulemma siitä, että tuista ei saa mitään ansiotulovähennyksiä (tulonhankkimisvähennykset ja mitä näitä on).

Lopputuloksena maksan siis suhteessa todella reippaasti enemmän veroa nyt, kun tulot ovat pienemmät kuin silloin, kun tienasin enemmän. Olenko se siis vain minä vai onko tässä systeemissä ehkä jonkinlainen virhe? Eikö progressiivisen verotuksen pitäisi toimia edukseni tulojeni pienentyessä, tulivat ne tulot mistä vaan? Ilmeisesti oikeudentajussani on vikaa, kun en ihan ymmärrä tätä logiikkaa. Verottajan laiskaääninen asiakaspalvelija tuntui vielä olevan sitä mieltä, että minun olisi syytä hävetä, että tukeni ovat näinkin korkeat, kun "ei se prosentti peruspäivärahalla nouse kuin kahteenkymppiin". Totesin, että minkäs minä sille voin, että sekä opintotuki että vanhempainraha ovat ansiosidonnaisia. Ilmeisesti minun olisi pitänyt pyytää palkkatulojani anteeksi. Ja huomautettakoon vielä, että en todellakaan ole tienannut mitään tähtitieteellisiä summia, vaan ennemminkin vähän alakanttiin suhteessa moneen muuhun samassa asemassa samankaltaisella taustalla työskentelevään.

No, ainakin Jussi Halla-aho kumppaneineen lienee tyytyväinen, kun minä syntinen ruotsinkielisten lasten maailmaansaattaja maksan korkeimman mukaan. Että voi ärsyttää senkin ihmisen naama, ja ihan aidosti myös huolestuttaa erityisesti Igen ja veljensä puolesta nämä suomenruotsalaisvihan lietsojat. Varsinkin kun tiedän, että moni tuntemani ihminen on joutunut teininä välttelemään ruotsin puhumista julkisissa, ettei tulisi turpaan. Ei rasismiin tarvita siis aina edes eriväristä ihoa, ja en tajua, mitä sillä voitetaan, että vanhat kieliristiriidat pitää väen väkisin herättää henkiin. Toivoisin enemmän rakentavaa"yksi kansa, kaksi kieltä" -asennetta.

Eräs asia minua on kuitenkin aina ihmetyttänyt, nimittäin ilmaus "suomenruotsalainen". Kuitenkaan kyse ei ole Suomessa asuvista ruotsalaisista eikä monillakaan ruotsinkielisillä suvuilla edes ole mitään yhteyksiä ruotsiin, vaan oikeampi ilmaus olisi ruotsinkielinen suomalainen. Erityisesti häiritsee se, että jopa ruotsinkielisessä mediassa puhutaan välillä termeillä "finnar" ja "svenskar", jotka minun mielestäni viittaavat selvästi kansallisiin identiteetteihin eivätkä kieleen. Kuitenkin kyse on - ainakin hyvin suppean empiirisen tutkimukseni perusteella - enemmänkin kieleen vakiintuneista ilmaisuista eikä niinkään kannanotosta kenenkään kansallisuuteen.

Anyway, kaikkinensa on minusta kamalan surullista ja vastenmielistä, että nyt tuntuu olevan ihan luvallista hölöttää julkisesti ihan mitä vaan mistä tahansa omasta öö.. no, perussuomalaisuudesta poikkeavasta ihmisryhmästä ja vedota sitten joko maalaisuuteensa, "kansankieleen" tai mikä vielä vaarallisempaa, johonkin populistiseen, muka-järkeenkäyvään mutkat suoriksi -käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Ja vielä vastenmielisempää on, että näille idioottimaisille lausunnoille tuntuu aina vain löytyvän kannattajia ja palstatilaa. Luen uutisia kovin varovasti, sillä koen jokaisen ruotsinkielisiä kohtaan esitetyn rasistisen väitteen henkilökohtaisena loukkauksena, ja leijonaäiti minussa karjuu turhautuneena, kun en voi vetää syyllisiä vastuuseen. Ei ihme, että verenpaine nousee.

Sivumennen sanottuna se verenpaine siis on muuten ollut ihan konkreettisestikin jonkin verran nousussa jo pari viikkoa, mutta maanantaina neuvolassa täti oli sitä mieltä, ettei tarvitse huolehtia, kun alapaine on vielä lähempänä 80:aa kuin 90:ää mitälieyksikköä eikä tikku värjäydy proteiinista vihreäksi eikä turvotus ole mitenkään erityisen pahaa, vaikka sitäkin kyllä tuntuis nyt olevan, nimimerkillä Nakkisormi. Painoa oli tullut viikossa n. 400 grammaa, mikä on ihan normaalin rajoissa, mutta aika korkea kyllä verrattuna tähänastiseen.

Olo on muuten ihan hyvä, vaikka pikkuhiljaa alkaa kyllä tuntua siltä (kuten Facebookissakin jo ehdin kertoa), että olisin jo valmis vaihtamaan takakenon sivistyneeseen pikkuetukenoon. Mitään kovin merkittäviä merkkejä ei kuitenkaan ole, ellei nyt lasketa sitä, että minulle iski pakonomainen tarve saada kaikki valmiiksi vauvaa varten, ja nyt sängyt ja muut ovat siis paikallaan. Yritän asennoitua siihen, että vauva ulostautuu juhannusviikolla, mutta en pettyisi, jos se tapahtuisi vähän aiemmin. En kyllä vieläkään ihan käsitä, että periaatteessa se voi tapahtua any day now - kenen tuo laskuri tuolla reunassa on, joka näyttää 12 päivää laskettuun aikaan?

Vaadin lepoa ja arvostusta!

2011-05-21T18:11:00.000+03:00

"Käytä mahdollisuuksiasi! Olet vapaa käyttämään päivät haluamallasi tavalla. Ja sitä vapautta tarvitset. Jotkut hieman pelkäävät, että päivistä tulee pitkiä ja odotusaika alkaa tuntua entistäkin pidemmältä. Tottakai niinkin voi käydä.

Useimmat kokevat kuitenkin nämä viikot erittäin arvokkaina ja tarpeellisina. Rauha laskeutuu, ja keho saa tarvitsemaansa vaihtelua ja lepoa. Mielen voi täyttää kokonaan muilla asioilla kuin työllä. Monet odottavat äidit kertovat, että eivät oikein pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, mikä on aivan välttämätöntä valmistautumiseen. Seuraavat viikot ovat sinun – joten tee mitä haluat! Jos olet uupunut lepää, jos kaipaat liikuntaa ja raitista ilmaa, tee pitkiä kävelyretkiä!"

Näin minulle kertoi vau.fi. Vau.fi ei vaan ole tainnut koskaan tulla ajatelleeksi, että läheskään kaikki eivät odota ensimmäistä lastaan. Alle kaksivuotiaan kanssa harva on "vapaa käyttämään päivät haluamallaan tavalla".

Eikä vau.fi:llä ilmeisesti ole myöskään töissäkäyvää miestä, joka ei taida ihan tajuta, että vaikka raskaana oleva puoliso voisi olosuhteisiin nähden kuinka hyvin, jokainen vartti kello 17 jälkeen on tuskaa, jos mies ei ole kotona. Että yhdeksän tuntia eräänkin alativilkkaan kanssa jatkuvine kumarteluineen ja kyykkimisineen ja nostelemisineen ja touhuamiseen todella tuntuu illalla. Että niitä asioita voisi hoitaa vähän järkevämmin, eikä niin, että tänään yksi juttu ja huomenna toinen ja keskiviikkona kolmas ja sitten mulla olikin se sulkapallo ja ai niin auto pitäis pestä ja tadaa - mies on allekirjoittaneen mittapuun mukaan ajoissa kotona yhtenä iltana. Ja ei, kello kuusi ei ole ajoissa.

Olen esittänyt asiani rauhallisesti, huumorilla, kiljunut, huutanut, kiroillut, räyhännyt, itkenyt, potkinut seiniä ja kaiken kahdella kielellä, mutta ilmeisesti mun pitää varata paikka jostain lataamosta, että saan levätä hetken ennen tämän pökäleen ulostautumista. Ja tietenkin panikoin sitä, että mitä elämästä tulee muutaman viikon sisällä: olen taas sohvassa kiinni uuden elämän kanssa ja koko huusholli kaatuu niskaan, kun en jaksa vahdata kaikkea. Minusta on kovaa vauhtia tulossa ihan kamala harppu, jäkätän joka asiasta ja huomauttelen pienimmistäkin laiminlyönneistä, koska en vaan JAKSA pyörittää koko rulettia yksin.

Ensinnäkin hoidan päivän aikana ipanan ja huushollin. Vain toinen pienen lapsen kanssa päivänsä viettävä voi tietää, kuinka paljon hommaa yksikin tuollainen natiainen saa aikaan. Välillä tuntuu, että käytän päivästäni vähintään kaksi tuntia ihan vaan puhtaasti tavaroiden kuskaamiseen omalle paikalleen. Arvatkaa, paljonko huvittaa siihen päälle siivota vielä yhden aikuisen miehen sukkia/astioita/papereita/urheiluvaatteita/työkaluja ja sitä joka jumalan aamu vessan lattialta löytyvää perkeleen Hufvudstadsbladetia.

Sitten on tietysti ruokahuolto. Se on siinä mielessä yksinkertaista, että siitä huolehtii yksi ihminen - minä. Muuten meillä varmaan syötäisiin nakkeja ja ranskalaisia ja noutopizzaa, koska toiselle meistä ei vaan yksinkertaisesti tule mieleenkään vilkaista jääkaappiin ja tsekata tilannetta. Ja koska toinen meistä ei seuraa tilannetta, ruokakaupassa käynti vaatii mukaan koko perheen tai ainakin valmiin listan, josta siitäkin puolet jää puuttumaan... Niin tai sitten käy niin kuin tässä taannoin, kun mies oli lukenut kaupassa taskusta löytämäänsä viikontakaista listaa, mutta eipä lopu kuulkaa meidän huushollista puolukkahillo ihan heti. Ruoan valmistus on luonnollisesti minun vastuullani, kuten myös jääkaapin tyhjentäminen vanhentuneista asioista ja keittiön siistiminen noin 80 prosenttia kerroista. Luonnollista on, että hommat ovat enemmän minulla, kun olen enemmän kotona, mutta hei, voisitko JOSKUS vaikka siivota keittiön ilman eri pyyntöä, kun olet kuitenkin saanut istua valmiiseen pöytään?

Mites sitten pyykit? Riittää varmaan, jos sanon, että ostimme uuden pesukoneen joskus maaliskuun alussa eikä mies ole toistaiseksi käyttänyt sitä kertaakaan. Koska eihän sitä nyt jaksa enää mitään pyykkejä työpäivän jälkeen pestä, kun pitää olla lapsen kanssa. Kysymys kuuluu, että miten ihmeessä minä sitten ehdin hoitamaan asian - kuten ne satamiljoonaa muutakin hommaa - päivisin, kun minäkin olen täällä sen saman lapsen kanssa?

Tiedän varsin hyvin, että asiat voisivat olla hullumminkin. Mies on oikeasti rakas, vilpitön, leikkisä, utelias ja nauraa kanssani samoille asioille. Se rakastaa minua ja lastaan ja isyyttään ja elämää ja lisäksi sillä on oikein hyvinmuodostunut takamus. Mutta onko se pakko olla välillä niin kamalan... mies? Miksi oikeastaan jokaisessa tuntemassani pikkulapsiperheessä taistellaan jatkuvasti samoista asioista, vaikka kuinka muka edustamme jotain sivistyneistöä ja modernia maailmankatsomusta? Vai johtuuko se juuri siitä, olisimmeko kuitenkin onnellisia, jos vaan ninamikkoslaisittain olisimme oikeasti sitä mieltä, että naisen tehtävä on huolehtia kodista ja voisimme aidosti saada kiksimme siitä - ja vain ja ainoastaan siitä?

Olen joskus miettinyt, miksi turhaudun välillä tähän huushollaamiseen niin totaalisesti, kun oikeasti tykkään siitä että on edes ihmismäisen siistiä ja tykkään sisustamisesta ja ruoanlaitosta ja sellaisesta (joskaan en sentään käsitöistä). Ennen kaikkea turhaudun, kun ympäristö ei tee niin kuin MINÄ haluan ja MINUSTA on paras - vaikka mikä minä olen sanomaan, että likaisten sukkien on parempi olla pyykkikorissa kuin lattialla. Veikkaan myös, että turhautuminen liittyy jotenkin tunnustuksen ja arvostuksen kaipuuseen. Työelämässä olen tottunut siihen, että saan tekemisistäni palautetta ja että minua arvostetaan älyllisten ominaisuuksieni perusteella. Täällä kukaan ei muista erikseen kehua kykyjäni, vaikka pyykkikori on tyhjä ja olen löytänyt kaikille sukille parin ja tarjolla on hyvää ruokaa ja vieläpä kalasta, jota tulee syötyä aivan liian vähän. (Viimeisin korsi, joka katkaisi kamelin selän, oli se, että mies lusikoi valmistamani lohipastan päälle muina miehinä läjän kaikki maut peittävää pestoa maistamatta edes ruokaa ensin. Kysyin vaan, että otatko ketsuppia kans ja aloin sitten itkeä. Siis perkele, olis ollut aivan sama tarjota sille pelkkää pastaa, kun koko sotku maistui kuitenkin vaan pestolta! Argh!)

Tänään mies lähti Igen kanssa maalle. Mua itketti tietenkin, koska lapsi oli niin ihana, kun se antoi lähtöhalin ja oli niin touhuissaan menossa "papan autoon" ja huuteli vaan heippaa. Mutta kuulkaa, ei ole huono asia olla vähän yksin kotona. Tässä ei tenttiinluku ja kandintutkielman viimeistely tunnu missään, kun kukaan ei roiku lahkeessa eikä järjestä kaaosta kiihtyvällä tahdilla. Keittiö on ihan siisti ja se Höbläkin on lehtikorissa.

Illalla menen ulos katsomaan ihmisiä ja meinaan kestää reissun korkkareissa. Hah! Sitä ennen sutaisen viimeiset korjaukset kandipläjäykseen ja puhkun ehkä vielä hetken omaa erinomaisuuttani. Suosittelen viimeistä kohtaa myös muille, hyvä sinä! (Ja minä!)

Valmisteluja ja mahdollisesti myös yksi valmistuminen

2011-05-17T14:17:00.003+03:00

En säästynyt Bloggerin kenkkuilulta, vaan edellinen postaus katosi välillä kokonaan ja palasi sitten ilman kommentteja - jotka olin tietenkin jo poistanut sähköpostista, joten nyt en enää kuolemaksenikaan muista, kuka sanoi ja mitä. Tykkään kuitenkin kaikista, kiitos! Lisäksi saitti kieltäytyi useamman päivän ajan kirjaamasta minua sisään näillä tunnuksilla, joten en ole päässyt postaamaan enkä vastaamaan tuoreisiin kommentteihin. Ärsyttävää.

Asentopäivitystä: maanantaina neuvolassa täti oli sitä mieltä, että tyyppi on kuin onkin yhä hanuri ylöspäin ja jopa laskeutunut niin, että pään pitäisi suurella todennäköisyydellä pysyä siellä alakerrassa! Uskon kun näen, mutta sen verran kuitenkin uskalsin, että ostin ja lukaisin yhden kirjan synnytyksestä. Viimeksi en jaksanut aiheeseen juurikaan paneutua, joten ajattelin, että kai mun olisi ihan hyvä jotain tietää, jos tämä ipana tosiaan nyt sitten suunnittelee ulostautuvansa perinteistä reittiä. (Tosin tätä ei varmaan pitäisi kirjoittaa, koska epäilemättä se saa päähänsä kiepsahtaa ympäri, kun moisia edes varovasti ajattelen.) Opus oli Katerina Janouchin Synnytys, ja vaikka kotisynnytysjutut olivat hiukkasen hooceetä mulle, niin jotenkin tykkäsin tyylistä. Ei lainkaan syyllistämistä tai yhden ainoan oikean totuuden julistamista, vaan kerrankin kirja, jossa oli otettu huomioon myös sektiosynnytykset, lääkkeelliset kivunlievitykset, pulloruokinnat ja muut sellaiset jotenkin kauniisti ja paheksumatta. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että itse Janouch on mitä ilmeisimmin pitkän imetyksen ja luomusynnytyksen kannattaja. Aion noudattaa ainakin yhtä kirjan neuvoista: älä lue liikaa synnytyksestä.

Kirja herätti kyllä jotain ajatuksia, mutta en jaksa tai kohtalon pelossa uskalla kirjoittaa niistä vielä sen enempää. Ehkä sitten, kun eräpäivä on vielä lähempänä. Tai no niin no, lähempänä ja lähempänä - laskettuun aikaan on kolme viikkoa ja vauva on huomenna kai virallisesti täysiaikainen. Toistan itseäni, mutta pakko sanoa taas: mitä hittoa? Neuvolantäti kyseli eilen, että onko teillä kaikki valmiina. Oli oikein itsekin mietittävä asiaa. Turvakaukalo on hankittu, ja rattaat ja niihin kantokoppa (päädyin Emman koppaan, kun se on 10 senttiä sitä Phil&Ted'sin omaa pidempi ja tuli myös useamman kympin halvemmaksi), tosin kaukalo ja koppa ovat vielä kaupassa. Sänkyä ei ole, se pitäisi hakea Pohjois-Helsingistä. Vaatteita kaivelin esille viikonloppuna, ja samalla pesin muutamat uudet hankinnat. Viime viikolla ostin myös imetysliivit, maidonkerääjät, rintakumit ja pestäviä liivinsuojia, vaikka ajatus imetyshommasta tuntuu taas todella omituiselta ja vähän ällöttävältä. Luotan kuitenkin siihen, että hormonit tekevät tehtävänsä tälläkin kertaa.

Jonkunlainen vaipanvaihtopiste pitäisi vielä organisoida meidän huoneeseemme, koska yölliset vaipanvaihdot isoveljen (mun vauvasta tulee isoveli, niisk!) huoneessa tuskin ovat hyvä idea. (Joskin epäilen vahvasti, että Igge saattaa vaatia myös paikkaansa mamman ja papan sängyssä, kun huomaa pikkutyypin majailevan siellä - olisikin ehkä pitänyt investoida isompaan sänkyyn...) Ja siis hakea se sänky ja pedata se. Se tosin on helppoa, koska peiton sijaan hankin vauvalle velourkapalon (tällaisen). Ajattelin, että Igge saa vielä toistaiseksi nukkua äitiyspakkauksen peitolla, kunnes kesän jälkeen herra saa isomman lastensängyn ja samalla sitten varmaan ihan aikuisten peiton. Näin ei tarvitsisi hankkia Igelle muutamaksi kuukaudeksi mitään junior-kokoista peittoa ja lisäksi taas ainakin kahta settiä lakanoita.

Neuvolantäti oli sitä mieltä, että kannattaisi pikkuhiljaa valmistautua siihen, että vauva on ihan oikeasti syntymässä lähimmän reilun kuukauden aikana. Kai se alkaa pikkuhiljaa mullekin valjeta, ainakin vauvavalmistelut ovat edenneet viimeisen viikon aikana lähes nollasta ihan kohtuulliseen malliin. Toistaiseksi en vaan tunne mitään kiirettä päästä eroon raskaudesta - olo on edelleen olosuhteisiin nähden tosi hyvä. Totta kai kumartelu ahdistaa ja maha painaa etenkin illalla ja kolottaa vähän sieltä sun täältä, mutta periaatteessa fiilis on ihan bueno ja lisäksi ajattelen jo nyt melkoisella haikeudella sitä, että tämä on ehkä viimeinen kerta tätä hommaa. Osansa hyvään oloon on aivan varmasti silläkin, että painan noin kahdeksan kiloa vähemmän kuin Iggeä odottaessa samoilla viikoilla ja että liikuntakyky on edelleen tallella. Jos (ISO sellainen) siis joskus vielä tähän touhuun ryhdyn, niin tiedänpä ainakin, että en suostu pitkiin paikallaanistumisiin enkä anna liitoskivuille periksi jäämällä sohvannurkkaan säälimään itseäni. Tälläkin kertaa ne meinasivat iskeä, mutta kun nykyisin sohvalla makaaminen ei vaan ole vaihtoehto, niin jotenkin kroppa ilmeisesti tottui ja kivut eivät koskaan saaneet yliotetta.

Pidätän kuitenkin oikeuden muuttaa mieltäni raskauden keston suhteen milloin tahansa. Voihan olla, että ensi viikolla olen jo ihan kypsä. Vielä ei kuitenkaan ehtisikään mihinkään synnytyshommiin, sillä kävin eilen proffan juttusilla ja kandintyöni on muutamaa pikkuviilausta vaille paketissa! Hurraa! Mies lupasi lähteä viikonloppuna Igen kanssa landelle, jotta saan tehtyä homman loppuun ja luettua vielä viimeiseen tenttiin, joka puolestaan on ensi viikon maanantaina. Sitten on kuulkaas mun opinnot tältä erää paketissa ja yksi kandintutkintokin plakkarissa. Äitiysloman jälkeiseen aikaan jää käytännössä kandintyön laajentaminen graduksi, yksi tentti ja yksi kurssi, mihin vuoden opintovapaan pitäisi riittää vallan mainiosti. Ehkä mä joskus oikeasti sittenkin saan loppuun sen maisterintutkinnonkin, vaikka se nyt sitten veisikin lähemmäs 15 vuotta sen suositellun viiden sijaan.

Vuoristorata kiepillä

2011-05-12T13:52:00.000+03:00

Arvatkaa mitä? Ne sai tämän vauvan käännettyä! Se oli todistettavasti pää alaspäin, kun lähdin Naistenklinikalta. Mut arvatkaa mitä muuta? En luota yhtään siihen, että rt pitää, vaan nyt jo tuntuu, että ei tuo voi olla sen hanuri. Että joko se kellahti takaisin. Voi kristus, ikinä ei ole hyvä. Olisipa joku keino tarkistaa asento saman tien, niin ei tarvitsisi stressata.

Itse ulkokäännös meni tosi hienosti. Edellytykset onnistumiselle olivat tällä kertaa paremmat kuin aikoinaan Igen kanssa, koska istukka on taka- eikä etuseinässä enkä ole ensisynnyttäjä. Etuseinäistukan ja ensikertalaisuuden lisäksi onnistumisprosenttia huonontavat kuulemma myös mm. vähäinen lapsivesimäärä, iso vauva, merkittävä ylipaino ja se, että vauvan peppu on jo syvällä lantiossa. Näistäkään ei mikään täyttynyt.

Kävin eilen uudelleen moksattavana, ja lämmittelin pikkuvarpaiden sivuja myös eilen illalla ja tänään aamulla. Lisäksi makasin tyynyt lantion alla sekä kumartelin Mekkaan ennen äitiyspolille lähtöä. En tiedä, oliko näistä apua, mutta ainakin vauva lähti kääntymään helposti, eikä koko toimenpide sattunut lainkaan. Lääkärin mukaan tuntui siltä, että se oli valmis itsekin kääntymään, mutta tarvitsi vain vähän apua - minkä pitäisi olla hyvä merkki myös takaisinkääntymisriskin kannalta, mutta en uskalla vielä luottaa koko asiaan.

Positiivinen yllätys edelliseen kääntöyritykseen verrattuna oli se, ettei sitä kamalan horkan ja kuvotuksen aiheuttanutta supistuksia estävää piikkiä enää anneta lainkaan. Jos lääkkeeseen päädytään, se otetaan suun kautta, mutta lääke ei ole nykyisin enää mikään automaattinen asia. Esimerkiksi minä en sitä saanut, sillä verenpaine on ollut koko raskauden ajan sen verran alhainen eikä kohtu vaikuta erityisen supistusherkältä. Viimeksi olin ihan rikki käännösyrityksen jälkeen, jouduin soittamaan miehen hakemaan minut autolla, kun olin niin itkuinen ja horkassa - nyt kävelin tunnin lenkin Naistenklinikalta keskustaan lounastamaan ja sieltä kotiin. Uskomatonta.

Aavistelen, että asennosta stressaaminen ei todellakaan lopu tähän, mutta ainakin on todistettu, että vauvan on mahdollista kääntyä raivotarjontaan. Mikään napanuora tms. ei sitä siis estä. Nyt sitten toivotaan, että herra tajuaa oman, äitinsä ja koko perheen parhaan eikä enää puske itseään istuma-asentoon ennen synnytystä. Tunteet heittelevät vuoristorataa: vuoronperään olen ylionnellinen asioiden saamasta käänteestä, vuoron perään taas ihan varma, että beibe on jo hyvää vauhtia menossa takaisin lähtöasentoon. Maanantaina on seuraava neuvola, sinne asti pitäisi siis malttaa odottaa seuraavaa asiantuntija-arviota. Jatkattehan peukkujen pitämistä, tähän asti ne ovat toimineet erinomaisesti!

Edit vähän myöhemmin: kirjaanpa nyt samalla muistiin vielä painoarvion, joka oli tällä hetkellä 2,6 kiloa ja laskettuna aikana siis 3,2. Ei siis suoranaisesti ainakaan mikään sokerivauva, vaan jopa pikkuisen sirompi kuin veljensä. Muutenkin kaikki näytti olevan varsin mainiosti, sikiön kasvu menee nätisti käyrillään, istukka toimii kuulemma aivan priimasti ja sykkeet ja liikkeet olivat sellaisia kuin pitääkin. Tästä on siis hyvä jatkaa.

Jaa minäkö neuroottinen?

2011-05-09T15:06:00.001+03:00

Vaihteeksi luvassa perätilapäivitystä (ikävä kyllä edelleen nimenomaan sitä, eikä päivitystä raivotarjontaan, kuten olisi toivottavaa). Postimies toi kutsun äitiyspolille, ja kun en ihan ymmärtänyt, että onko kyseessä nyt sitten synnytystapa-arvio/tarjonnan tarkistus vai tehdäänkö siinä se mahdollinen kääntöyrityskin, niin soitin vielä lisätietoja. Selvisi, että torstaina vauvaa siis edellytysten täyttyessä (lapsiveden määrä, istukan sijainti jne.) yritetään kääntää ulkopuolelta. Nyt alkoi taas vähän jännittää, ei niinkään toimenpide itsessään, vaan sen lopputulos. Se on kuitenkin tässä tilanteessa vähän niin kuin viimeinen oljenkorsi.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että vauva olisi poikittain pää vasemmassa ja peppu oikeassa kyljessä. Tai jotenkin omituisesti anyways, pää nimittäin tuntuu navan korkeudella? Eilen illalla otus piti hurjaa mekkalointia ja tuntui, kuin se olisi yrittänyt kääntää päätään alas. Mutta yritykseksi jäi. Minun oli melkein vaikea pitää näppejäni kurissa, etten alkanut itse töniä päätä alaspäin, mutta lienee parempi olla ryhtymättä mihinkään kovin radikaaleihin tee-se-itse-toimiin.

Keskiviikkona käyn myös vielä kerran moksattavana. Kotimoksaukseen tuli nyt tauko, kun sikarit loppuivat (vaikka mistäs sitä tietää, vaikka joku vaniljasikari toimisi yhtä hyvin... :). Täytyy kuitenkin roikkua ahkerasti pää alaspäin, jotta beibe on torstaina mahdollisimman irtonainen ja siten otollinen käännynnäinen.

Tästä asiasta on - jos nyt joku ei vielä sattumalta ole huomannut... - kehkeytynyt mulle isomman luokan neuroosi. Pelkään jo valmiiksi reaktiotani, jos lopputulos on se, että joudun varaamaan sektioajan. Se tuntuu yhtä henkilökohtaiselta kuin hammaslääkäri, liian kliinistä ja siistiä, naps vaan. Viimeksi ratkaisu oli hyvä ja oikea, mutta nyt se olisi iso pettymys. Pelkään myös, miten tunteet purkautuvat synnytyksen jälkeen - viime kerran imetyshelvetin kokeneena en enää todellakaan uskalla luottaa siihen, että säilytän järkeni niissä hormonihuuruissa. Muistan aivan liian hyvin, miten minusta tuli epävarma ja epävakaa olento, joka vajosi säännöllisesti syvälle itsesäälin ja itsesyytösten syövereihin. Ei huvittaisi yhtään käyttää taas kahta kuukautta sellaiseen paskaan, varsinkin, kun kuvassa on nyt myös Igge.

Synnyttämisestä puheen ollen, mun naapuri ja ystävä ja Igen parhaan kaverin ja ainoan hoitokaverin äiti synnäytti sunnuntaina nelikiloisen poikasen. Jouduin vähän nyyhkimään liikutuksesta. Muutenkin olen viime päivinä ollut huomattavan ahkera itkijänainen, vuodatan kyyneliä milloin mistäkin. Synnytysahdistuksesta ja Igen ihanuudesta ja lehtijutuista ja juu neim it, mä olen itkenyt sille. Lauantaiaamuna katsoin suosikkiohjelmaani (joojoo!) Tartu mikkiin, ja purot aukaisi Maaritin Lainaa vain. En kyennyt edes selittämään hetken päästä huoneeseen tulleelle miehelle, mistä biisissä kerrotaan, kun tyrskin menemään. Mutta arvatkaa vaan, avautuivatko isot padot toden teolla, kun Igge tuli pyyhkimään kyyneleitäni ja sanoi, että "ankee, mamma, ankee". Se siis reppana pyysi multa anteeksi, kun mua itketti. (Taas vähän liikuttaa.)

Tuossa äitienpäivän synnytystapahtumassa hämmentää myös hieman se, että meidän lasketuissa ajoissa on/oli vain kuukauden ero. Mikä siis tarkoittaa, että siihen la:han on alle kuukausi. Mikä on siis aika vähän. Huh. Reilun viikon päästä mun vatsassa kellii siis jo täysiaikainen vauva, mitä hittoa? Tällä kertaa aika on mennyt niin vauhdilla, että olen jo valmiiksi vähän haikein mielin - kohta tämä on ohi, eikä kukaan tiedä, saanko kokea tätä käsittämätöntä asiaa enää koskaan. Sitäkin suuremmalla syyllä toivoisin, että bebbe löytäisi sisäisen navigaattorinsa ja saisin viettää viimeiset viikot enemmänkin fiilistellen kuin stressaten tarjontaa ja itkien mahdollista sektiota. No, tällä viikolla selviää taas aika paljon, sitä odotellessa siis.

Kannanottoja ja ilmoitusluonteisia asioita

2011-05-04T14:31:00.000+03:00

Olen ollut niin tolkuttoman huono kommentoimaan ja päivittämään viime aikoina, että taas kerran luvassa on erinomaisen sekava tilitys vähän yhdestä sun toisesta aiheesta. Here goes.

1. Varpajaiset
En henkilökohtaisesti näe varpajaisperinteessä sinänsä mitään pahaa. Kyllä, on mautonta, jos tuore isä vetää rairai-meiningillä nakit silmillä baarissa, kun äiti vielä pinnistää ulos jälkeisiä. Pointti onkin siinä, että ylenmääräinen dokaaminen ja tökerö käytös on mautonta ylipäätään, juhlan syystä viis. Sen sijaan juhlimisessa sinänsä ei ole minusta mitään vikaa. Kun Igge syntyi, mies istui kavereidensa kanssa iltaa, kun minä olin vielä sairaalassa. Ja se oli minusta ihan fine, kun ei se siellä sairaalassakaan saanut yötä olla. Aamulla se raahautui paikalle ehkä vähän väsyneenä, mutta onnellisena - ja mukanaan kamera, jolla se oli kuvannut järjestelmällisesti kaikki vauvan saamat lahjukset. (Valtaosalla miehen kavereista on omiakin lapsia, joten sieltä tuli oikein kivoja ja käyttökelpoisia lahjoja, kirjoja ja sellaisia.)

Itsekin pyysin mieluummin varpajaiset kuin babyshowerit. Vauvan ollessa neljä kuukautta mulle olikin järjestetty yllätyskekkerit saunoineen ja herkkuineen. Paikalla oli kymmenkunta ystävää, juotiin viiniä, laulettiin Singstaria ja juoruttiin. Oli kivaa ja teki hyvää, pisteet niistä bileistä siis! (Mun painajainen olisi se, että mut pakotettaisiin tekemään "masukipsi". Hyi.)

2. Rovaniemeläisessä (?) päiväkodissa kuvattu salavideo
Minusta kyseisen videon perusteella on mahdotonta sanoa, mikä tilanne todellisuudessa on ollut. Siksi en halua ottaa siihen kantaa. Sen sijaan minusta on järkyttävää, että vailla mitään pitäviä todisteita ko. videolla esiintyvät ihmiset on julistettu verkkopalstoilla huonoiksi työntekijöiksi ja ties miksi. Minusta on ihan oikeutettua kysyä, mikä on ollut kuvaajan motivaatio: miksi hän ei toimittanut videotaan viranomaisille, vaan YouTubeen, jos hän oli vain huolissaan lasten turvallisuudesta? Mitä siitä seuraa, jos asioita aletaan hoitaa oman käden oikeudella sosiaalisessa mediassa sen sijaan, että ne tutkittaisiin virallista tietä? Ja miten ihmisille voisi opettaa pientä kriittisyyttä netissä näkemäänsä/lukemaansa kohtaan, ettemme olisi ihan niin kärkkäitä ns. hutkimaan ennen tutkimista?

3. Äitiysloma
Olen toista päivää äitiyslomalla, aika outoa. Vietän äitiyslomaani tällä hetkellä kirjoittamalla kandintyötä kahvilassa (paitsi siis tietysti juuri nyt, kun kirjoitan tätä).

4. Sairas lapsi
Oltiin taas vaihteeksi Mehiläisen päivystyksessä eilen, kun Igge kiljui koko päivän eikä antanut koskea korvaansa vaan huusi vain, että EI KOOVAA. Siellähän oli sitten alkava tulehdus, mikä selittää myös sen, että viime yöt ovat olleen todella levottomia. Lääkitsimme ipanan eilen Panadolilla, Pronaxenilla, antibiootilla ja korvatipoilla ja aah, nukuimme pitkästä aikaa kunnon unet. Olen kuin uudestisyntynyt. Yritän aktiivisesti työntää ajatuksen tulevista rikkinäisistä öistä ja kuukausien väsymyksestä taka-alalle, ehtiihän sitä kiroilemaan sitten, kun aihetta on.

5. Itsepäinen vauva
Kävin siellä moksattavana viime viikolla ja mies on lämmitellyt pikkuvarpaitani moksasikareilla päivittäin. Vauva muljuaa kovasti milloin mitenkin päin, poikittain ja sivuittain ja perätilassa, mutta ei vahingossakaan käännä hanuriaan ylöspäin. Kävin tänään neuvolalääkärillä, missä todettiin, että kaikki on oikeastaan erinomaisesti: vauva on kasvanut tasaisesti, sokeriarvot ovat jopa loistavat, painoa oli tullut kolmessa viikossa 700 grammaa (vertailun vuoksi: Iggeä odottaessani painoin samoilla viikoilla yli kuusi kiloa enemmän), lapsivettä on normaalisti, vauva on aktiivinen, syke hyvä, pissa puhdasta jiiänee. Enkä oikeastaan muuta odottanutkaan, kun oma olo on niin hyvä.

Ainoa ongelma siis se, että tyypillä on suunta hukassa, mikä vaivaa mua (jos ei nyt vielä ole tullut selväksi :) aivan järkyttävän paljon. Ensi viikolla siis äitiyspolille synnytystapa-arvioon ja uudelleen myös akupuntioihmiselle (mikähän se oikea titteli mahtaisi olla?), ja siihen asti pyllistelyä, sohvalta roikkumista, hartiaseisontaa ja kotimoksausta. Hyvä juttu on se, että vauvan pylly on edelleen ihan irrallaan eli ei ole painunut lantioon, joten ainakin teoriassa sen pitäisi pystyä kääntymään, jos mikään rakenteellinen juttu ei sitä estä. Pikkuisen alkaa olla luovuttajafiilis, mutta toisaalta Iggekin veti volttinsa toiseen suuntaan vasta, kun viikkoja oli melkein 36. Itseasiassa tämä raskaus on samassa vaiheessa tyyliin äitienpäivänä, joten josko sitten...?

6. Remontti ja muu huushollaus sekä opiskeluvelvollisuudet
Haa, keittiön ja eteisen seinät ja katto on maalattu, keittiön kaappien vetimet vaihdettu, ruokapöytä, eteisen peilinkehys ja entinen kenkäpenkki, nykyinen keittiön penkki maalattu, uudet eteisen kaapit ja naulakko ja kenkäteline ja kuramatto ja keittiön verho ja makkarin tekstiilit paikoillaan ja Igen huone järjestelty uuteen uskoon ja ai että on kuulkaa kivaa saada järjestys huusholliin kolmen viikon kaaoksen jälkeen! Saatiin hurjasti lisää säilytystilaa, joten olen nyt dymonnut kenkälaatikoita ja muita säilytysrasioita aivan liekeissä. Ai miten niin pesänrakennushormonit päällä...? :)

Opiskelusta sen verran, että kandintyön pitäisi valmistua lähipäivinä ja sitten oliskin jäljellä enää yksi rästitentti. Vielä jäi siis hommia tähän äitiysloman ajaksikin, mutta eiköhän nämä järjesty. Kun vaan käyttäisin aikani siihen kandintyön kirjoittamiseen blogin päivittämisen sijaan... Eli nyt siis ryhdistäydyn, lopetan täältä tähän ja rutistan vielä pari tuntia ennen kuin on mentävä päästämään lastenhoitaja kotiin. Illalla mennään vielä teatteriin appivanhempien kanssa, saa nähdä miltä maistuu Molière ruotsiksi. Kuulostaa epäilyttävän sivistävältä, mutta kuulemma esitys on oikein viihdyttävä. Toivottavasti, olisi kovin noloa herätä esiripun laskeutuessa kuolavana leualla.

Poika poikittain ja muuta päänvaivaa

2011-04-24T14:34:00.004+03:00

Päivät ja viikot vaan katoavat, kun koko ajan on jotain hässäkkää. Pyykkikone levisi samaan aikaan, kun koko huusholli oli muutenkin mullinmallin keittiön ja eteisen maalausprojektin takia, lastenhoitaja sairastui juuri, kun olisin ihan ehdottomasti tarvinnut lapsivapaata opiskeluhommia varten ja muutenkin tuntuu, että aika menee kaiken maailman isompien ja pienempien tulipalojen sammutteluun ja aikatauluttamiseen.

Jossain välissä käväisin lapsi- ja miesvapaalla päiväretkellä Tallinnassa, juu ja vaalitkin pidettiin ja tulosta päiviteltiin. Jos ei muuta, niin tulihan ainakin konkreettinen ja sinänsä myös ihan terveellinen muistutus siitä, että oma elinpiirini on kovin kaukana nk. kansan syvistä riveistä. En jaksa politikoida enempää - sitä on tullut harrastettua viime päivinä kyllästymiseen asti - mutta se on pakko todeta, että kuvaavaa on, että maahanmuuttovastainen (eiku anteeks, "-kriittinen") persupuolue saa eniten kannatusta siellä, missä maahanmuuttajia on kaikkein vähiten. No, epäilen, että Siperia opettaa vielä näitä kovaan ääneen uhoavia persu-untuvikkojakin.

Nyt ollaan pääsiäisen vietossa mun vanhemmilla, ja tämä onkin melkein lomaa, kun mummu ja ukki ovat niin valtavan korkeassa kurssissa. Igge viipottaa pitkin pihoja mummun kanssa ja aamullakin kyselee ensimmäiseksi ukin ja mummun perään. Pienestä ihmisestä lähtee muuten aivan jatkuva höpötys, enimmäkseen vielä sanoja ja kaksisanaisia lauseita, mutta ensimmäisen kolmisanaisenkin bongasin: "mamma hakee peppä (vettä)". Iso osa sanoista vaatii kyllä vielä tulkkia, ja peet ja koot ovat yliedustettuina. Esimerkiksi perhonen on piipo, siivoaa on piipoo, puuro on puupo ja vettä on siis peppä ja nukkua on kukkuu, traktori on kakko, lentokone on kenko, liukumäki on kiuku, mansikka on kanki (hah) ja tietokone on kieko. Ihmettelin aina ennen, että miten vanhemmat osaavat tulkita ipanoidensa juttuja, mutta nyt huomaan itse olevani vähän kummissani, jos joku ei heti tajua että lusikka on tee. (Tulee siis ruotsinkielen sked-sanasta.)

Melkoista mielikuvitusta Igen juttujen tulkinta kyllä välillä vaatii, kun ensin pitää selvittää, että onko kyse suomen- vai ruotsinkielisestä sanasta ja sitten ryhtyä arvailemaan, että mitähän herra mahtaa haluta.

Ajoittaisista tulkintavaikeuksista huolimatta on joka tapauksessa hirmuisen hauskaa, kun Igen aivoitukset alkavat saada myös sanallisen muodon. Esimerkiksi muutama päivä sitten ukkeli sattui löytämään mun perjantaipussista tipahtaneen lakun, ja yritti vaivihkaa nautiskella aarteestaan pöydän alla. Minä ihmettelin hiljaisuutta, ja huomasin, että nyt on tyypillä suussa jotain ylimääräistä. Kun kysyin, että mitä sulla on suussa, niin ipana katsoo minua ovelasti ja vastaa, että HAMMA(s). Siis se piruili päin naamaa. Pappa puolestaan sai ikimuistoisen ihanan aamuherätyksen, kun Igge meni herättämään isäänsä vartin yli kuusi kailottaen "PAPPA, TITTA, KÄKÄ" ja liiskaten papan käteen ison, hienon räkäpallon. Kukapa moisesta ei ilahtuisi!

Kaiken hässäkän keskellä olen myös käyttänyt aivan tolkuttoman paljon aikaa vauvan asennon pohtimiseen. Makaan lantio ylhäällä, roikun sohvalta ja pyllistelen Mekkaan useita kertoja päivässä, enkä uskalla nukkua kuin kyljelläni. Viime viikon tiistain ultrassa tyyppi makoili vatsassa poikittain, pää oikeassa kyljessä ja hanuri vasemmalla. Nyt olen tuntenut potkuja vasemmalla, joten vissiin se on kääntynyt taas jotenkin eri päin - joskaan ei kyllä niin päin, kuin pitäisi. Koko show on ärsyttävää, turhauttavaa ja stressaavaa ja vie ihan liikaa energiaa, varsinkin kun ihan hirveän paljon enempää en nyt tällä sekunnilla voi asialle tehdä.

Tavoilleni uskollisena olen kuitenkin suunnitellut seuraavien viikkojen kääntöohjelman valmiiksi, muuten en varmaan nukkuisi öisin. Asentohoidon lisäksi käyn ensi viikolla moksaajalla (moksattavana? moksauksessa? Sanasto on tällaiselta länsimaiselle lääketieteelle varsin uskolliselta ihmiseltä hieman hakusessa...), sitä seuraavalla neuvolalääkärillä (ja mahdollisesti uudelleen poltettavana), sitä seuraavalla äitiyspolilla synnytystapa-arviossa ja sitä seuraavalla - jos tarvetta on, mutta TOIVOTTAVASTI ei ole - ulkokääntöyrityksessä. Jos tyyppi vielä sittenkin on sitkeästi ihan miten sattuu, otan selvää, olisiko alatiesynnytys mahdollinen. Jos ei ole, niin siltikin toivoisin, että synnytys saisi käynnistyä luonnollisesti, vaikka sitten sektioon joutuisinkin. En kyllä tiedä, onko se mahdollista?

Joku ehkä ihmettelee, miksi tästä asiasta nyt on tullut niin keskeinen. Viime kerralla en oikeastaan ihan kamalasti asialla päätäni vaivannut - toki otin selvää vaihtoehdoista ja vähän pyllistelinkin, mutta enimmäkseen annoin vaan asioiden edetä omalla painollaan. Olen sektioon valintana edelleen ihan tyytyväinen siinä tilanteessa ja niillä tiedoilla. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Ensinnäkin sektio vaikeuttaisi asioita jo ihan käytännössä melkoisesti. Alatiesynnytyksessä on sentään ainakin mahdollisuus selvitä tolpilleen suht nopeasti, sektion jälkeen olisin ihan takuuvarmasti helvetin kipeä ensimmäiset päivät. En myöskään voisi olla ainakaan kuukauteen ilman apua lasten kanssa, koska en saisi nostaa Iggeä. Omat kivut hankaloittivat myös viimeksi muutenkin hankalaa imetyksen alkua, joten haluaisin säästyä siltä.

Toiseksi uskon, että vauvan olisi parasta saada tulla ulos silloin, kun se on siihen valmis. Iggehän ei aluksi oikein herännyt nälkäänsä eikä meinannut jaksaa syödä, mikä teki ensimmäisistä viikoista tuskaisia. Joku lääkärikin arveli, että hän ei ehkä ollut ihan valmis tähän maailmaan vielä. Tietenkin vaikeuksia voi olla synnytystavasta ja -ajasta huolimatta, mutta haluaisin, että tällä kertaa ne eivät johtuisi ainakaan siitä, että vauva on revitty ulos jonkun muun kuin sen itsensä aikataulun mukaan.

Kolmanneksi tulevat sitten ne tunnesyyt. Kyllä, minä haluaisin kokea, miltä tuntuvat synnytyssupistukset. Haluaisin tietää, miten kroppani selviää. Haluaisin, että en tuntisi oloani ulkopuoliseksi, kun muut kertovat synnytyksistään. Jotenkin oletan myös, että mies olisi minusta vielä ylpeämpi, kun näkisi, millaisen työn takana sen rääpäleen maailmaan saattaminen on, vaikka se kuinka vakuuttaa muuta. Tällä kertaa sektio olisi myös naula arkkuun siinä mielessä, että jos joskus vielä haluamme ja saamme lisää lapsia, muita vaihtoehtoja ei enää olisi, sillä kahden sektion jälkeen seuraavat synnytykset hoidetaan kuulemma automaattisesti sektiolla.

En kuitenkaan halua tehdä tästä mitään elämää suurempaa dramatiikkaa. Tiedän kyllä, että moni nainen antaisi vasemman jalkansa saadakseen kokea edes raskauden, synnytyksestä viis - tai oman lapsen, viis siitä raskaudestakin. En myöskään pidä joidenkin äitien pahoittelevasta asenteesta, jos synnytys syystä tai toisesta päättyy sektioon, vaan olen edelleen sitä mieltä, että tässä hommassa tärkeintä on onnellinen loppu. On kamalaa, kun ulkopuoliset arvottavat niinkin suuria asioita kuin lapsen syntymää. Minusta se on väärin vähän samalla tavalla kuin se, että lapsen sukupuoltakin pahoitellaan, jos tulossa on toinen samaa sukupuolta tai perheessä ei ole poikia tai mitä vielä. Samaan aikaan itseäni ärsyttää, että en kaikesta järkeilystäni huolimatta osaa olla ottamatta paineita asiasta ja murehtimatta sitä etukäteen, vaikka fakta on se, että kävi miten kävi, ainakin olen tehnyt sen, mitä itse voin asialle tehdä. Ja että tulipa tämä lapsi ulos tavalla millä tahansa, minulla on kaikki, mitä ikinä halusin - ja miljoona kertaa enemmän.

Käännösharjoituksia

2011-04-13T13:59:00.002+03:00

Vaikka mun pitäisi todellakin käyttää aikaani tällä hetkellä ihan muuhun kuin bloggaamiseen, haluan kirjata itselleni raskauskuulumisia vaikka alkaneen 33. viikon kunniaksi.

Eilen kävin pitkästä aikaa neuvolassa, edellinen kerta taisi olla neuvolalääkärin tarkastus joskus viikolla 26 (?). Vointi on edelleen hyvä, ei ole valittamista. Toki portaissa hengästyttää, yöllä pitää herätä vessaan, kumarteleminen on vähän epämukavaa, välillä turvottaa ja liika riuhtominen kostautuu, mutta ei mitenkään häiritsevästi. Tai siis mä ajattelen, että kai tämän raskauden nyt pitää tässä vaiheessa jo joltain tuntuakin? Pääsen esimerkiksi vielä ihan hyvin lattialle ja ylös ja liikkuminen kärryjen kanssa tai ilman tuntuu ihan hyvältä.

Kuten olotilani perusteella ajattelinkin, neuvolassa ei tullut esille mitään ihmeellistä. Verensokerin paastoarvo on edelleen normaali, vaikka en tod. ole kieltäytynyt kaikista herkuista. Jossain vaiheessa ehkä vähän lapasesta lähteneen herkuttelun vähentäminen ja käytännössä päivittäin liikkuminen (no, ainakin lähipuistoon ja takaisin) ovat kuitenkin vaikuttaneet siten, että painoa oli tullut sitten edelliskerran kokonaiset 200 grammaa. Se on tietysti positiivista, kun suoranaisesti en kaipaa yhtään ylimääräistä kiloa tästä raskaudesta. Nyt kokonaissaldo on siis jotain nelisen kiloa, mutta saa nähdä, mitä nämä viimeiset viikot tekevät.

Hemoglobiini oli laskussa (118), mikä ei ollut suuri yllätys, kun en ole muistanut ostaa uusia rautatabletteja kolmisen viikkoa sitten loppuneiden tilalle. Verenpaine oli myös laskenut hieman, vaikka ei se mikään erityisen korkea ollut ennenkään. Olisko se yläpaine ollut jotain satasen pintaan ja alapaine 67? No oli mitä oli, eipä siitä ollut mitään erityistä sanottavaa. Vauvan syke oli hyvä ja kaikki muukin siis vaikuttaa olevan kuosissa.

Kaikesta huolimatta olen vaivannut päätäni enenevässä määrin myös yhdellä raskausasialla: vauvan asennolla. Katsottiin neuvolan ikivanhalla ultralla, ja oma arvioni osui oikeaan - siellähän se kököttää perätilassa. Tai siis ei oikeastaan edes kunnolla perätilassa, vaan ilmeisesti jotenkin omituisesti melkein poikittain. Pää tuntuu nimittäin jossain navan kohdalla. Näillä viikoilla tyypin olisi kuitenkin syytä ryhtyä kääntymään oikeaan suuntaan, joten asia ahdistaa aika lailla.

Olen siis aloittanut Mekkaan päin pyllistelyn ja muut viimeksi suositellut harjoitukset, vaikka ipana kiipeilee päällä ja mies nauraa partaansa. Tällä kertaa olen valmis kokeilemaan ihan mitä tahansa, vaikka woodoota tai aurankirkastamista tai pieniä tikkuja kynsien alla, jos se vaan auttaa rääpäleen kääntymisessä. Nyt saisi siis mielellään jakaa kaikki vinkit ja linkit aiheesta, mä en haluaisi sitä sektiota kuin vasta ihan viimeisimmästä viimeisenä vaihtoehtona!Mä tiedän, että tätäkin lukee ihmisiä, joilla on kokemusta/tietoa vaikka mistä vaihtoehdoista, joista mulla ei luultavasti ole hajuakaan. Anyone?

Muuten bebben asennon seuranta jatkuu ensi viikolla lääkärillä (olen päättänyt sijoittaa yhden kerran yksityiseen myös tässä raskaudessa), sitten neuvolalääkärillä ja viikolla 36 äitiyspolilla. Toivoisin niin kovin, että viimeistään siellä papereihin kirjattaisiin se kirjainyhdistelmä RT. Sitä toista vaihtoehtoa en aio toistaiseksi edes ajatella.

Joskus heiluu, vaan aina sentään ei petä...

2011-04-11T21:51:00.001+03:00

...pohja nimittäin. Tällä kertaa kyseessä ovat taas vaihteeksi miehen työasiat, jotka keikahtivat täysin varoittamatta ja miehestä itsestään riippumatta ihan uusiksi. Muutama yö valvottiin tulevaisuutta vatvoen, en ole nimittäin lainkaan varma, miten meidän kummankaan mielenterveys olisi kestänyt, jos hommassa olisi käynyt huonosti jo toistamiseen 1,5 vuoden sisällä. Onneksi sentään työpaikka on edelleen tallella, vaikka vastuualue ja osasto vaihtuivat. Nyt jopa varovasti näyttää siltä, että muutos saattaa sittenkin kääntyä pidemmällä aikavälillä ennemminkin eduksi, mutta vannomatta paras - pääasia kuitenkin, että akuutein uhka on ohi.

Laskettuun aikaankin on enää 8 viikkoa, aika hurjaa. Vauvaan liittyviä valmisteluita ei ole juurikaan tehty, kun melkein kaikki on valmiina. Kävin kuitenkin läpi Igen vanhat vaatteet ja myin osan (esimerkiksi ne baby bluen väriset lahjavaatteet) kirppiksellä. Ja saatiinhan me sentään hankittua sisarusrattaat. Tähän väliin onkin kehuttava brittiläistä Practical Pushchairs -kauppaa. Suomalaisessa lastentarvikeliikkeessä Phil&Ted'sin Explorereista pyydettiin noin 700 euroa ja toimitusaika oli tuntematon tyyliin saattaa tulla parin viikon päästä, mutta saattaa vielä kyllä paljon kauemminkin, ei me tiedetä - vaikka kyse siis oli liikkeestä, joka itse tuo maahan ko. kärryjä! Englannista saatiin kiesit viidelläsadalla kotiovelle alle viikossa, siis kun tein tilauksen myöhään sunnuntai-iltana, niin perjantaina rattaat olivat jo perillä. Ja kun yksi pieni osanen oli kärsinyt kuljetuksessa, laitoin ko. putiikkiin viestin, johon vastattiin tunnin sisällä (ja vieläpä sunnuntaina!) ja luvattiin laittaa varaosa postiin saman tien.

Nyt puuttuu siis kai vaan turvakaukalo ja pikkusänky ja johonkin pitäisi järjestää tilaa vauvan vaatteille. Sinänsä suoraan vauvaan liittymättä tällä hetkellä maalauksessa ovat keittiön seinät ja pian menee uusiksi myös eteinen - päätettiin asua tässä vielä ainakin kolme vuotta ja säilytyssysteemit pitää saada vähän toimivammaksi. Nelihenkinen perhe kun yllättävää kyllä tarvitsee aika paljon enemmän kaappeja kuin yksin asuva poikamies. Mies on kuin hanuriin ammuttu karhu kuten aina remontoidessaan, mutta silti sen on pakko saada tehdä kaikki itse. Mä yritän kannustaa ja ymmärtää. :)

Mitäs muuta? Igge höpöttää koko ajan, enemmänkin yksittäisiä sanoja tai maks. kahden sanan lauseita kuin mitään kovin säkenöivää, mutta sitäkin ahkerammin. Ei-mies on säännöllinen vieras, toisinaan vahvemmin, toisinaan heikommin. Kovasti pop on tasajalkaa hyppiminen ja vuorojalkaa loikkiminen sekä leikkipuolella autot sekä keittiöleikit. Hoitajan mukaan Igge ja naapurin pari kuukautta nuorempi tyttö leikkivät ikäisekseen yllättävän paljon yhdessä "tavoitteellisia" leikkejä, esimerkiksi tekevät ruokaa, istuvat pöydän ääressä skoolaamassa ja ruokkivat toisiaan sekä nalleja ja nukkeja. Vieraampien lasten kanssa Igge leikkii enemmän vielä rinnakkain tai sitten matkii isompien tekemisiä, mutta ilmeisesti se, että nämä kaksi kaverusta ovat olleet niin pienestä asti yhdessä, vaikuttaa leikkitapaankin. Huvittavaa on kyllä seurata niiden touhuja - välillä halaillaan, välillä hepuloidaan ja välillä härnätään toista. Ja sitten taas paijataan.

Mielessä on käynyt montakin kirjoitettavaa asiaa, mutta muu elämä vie mehut. Tai ehkä vanhuus, eilen tuli täyteen taas yksi vuosikin. Oli kiva päivä, aurinko paistoi ja ajeltiin Hankoon sunnuntailounaalle ihan niin kuin ennen vanhaan - meillä oli joskus kaksin ollessa tapana tehdä retkiä lähiseuduille sunnuntaisin, jos oli kiva ilma (eikä liian paha kankkunen, öhöm). Kai tämä tästä vielä iloksi muuttuu?

Huomenna menen pitkästä aikaa neuvolaan, joten ehkä saisin tässä lähipäivinä jonkinlaista raskausraporttiakin aikaiseksi. Edes siksi, että itselle jäisi jotain muistikuvia tästä raskaudesta, kun muuten se tuntuu jäävän vähän kaiken muun jalkoihin. Mikä siis toisaalta on ihan hyvä asia, koska se tarkoittaa, että vointi on varsin mainio (kopkop), vaikka viimeinen kolmannes on jo hyvässä vauhdissa.

P.S. Kiitos kovasti kaikille edelliseen kommentoineille, ootte muruja. <3

Veeiiteejiiänee

2011-04-01T12:50:00.000+03:00

Maaliskuu oli paska kuukausi, timantit olivat vain se kuuluisa säännön vahvistava poikkeus. Paitsi että sairastettiin koko kirottu kuukausi (Igen kuumeilu jatkui vielä allergisella reaktiolla ja oltiin taas maanantaina Mehiläisessä pilkullisen lapsen kanssa), saatiin vielä kruunuksi täysin puskista yksi iso ja huono uutinen, joka keikautti maailman epätasapainoon ja vei yöunet. Miksi aina, kun yksi asia järjestyy, jostain toisesta paikasta homma kusee? En jaksaisi nyt, voi hyvä kohtalo ja maailmankaikkeus ja luoja ja ties mikä, ymmärrän pointin enkä ota mitään itsestäänselvyytenä. Haluaisin vain keskittyä ihan tavallisiin asioihin, vertailla turvakaukaloita ja jäkättää viivästyvästä eteisremontista ja miettiä, miten päin pikkupulla tuolla majailee.

Nyt onneksi näyttää varovasti siltä, että asiat ehkä järjestyy, mutta mikään ei ole vielä varmaa. Olen niin väsynyt, että en jaksa mitään. Kotikin on kuin hävityksen kauhistus, kun keskittymiskyky on nolla ja energia menee edes välttämättömyyksien hoitamiseen. Eikä mulla ole lupaa puhua asiasta, mikä tekee olemisen hankalaksi. Juttelen niitänäitä, vaikka päässä pyörii jotain ihan muuta. Virtuaalimaailmassakaan en oikein jaksa osallistua, nyt on vaan niin paljon muuta mietittävää.

Haluan vaan olla vähän aikaa ihan hiljaa, kunhan tilanne vähän selkiytyy. Toivottavasti ensi kerralla on hyviä uutisia. Toivottavasti huhtikuun mukana tulevat suotuisammat tuulet.

Sairasta menoa Ei-miehen tahtiin

2011-03-28T15:18:00.002+03:00

Terveisiä vaan vaihteeksi sairastuvalta. Tai ainakin toipilastuvalta. Torstain ja perjantain välisenä yönä Igge alkoi itkeskellä surkeasti, ja mies kävi pelastamassa naapurihuoneesta kuuman pienen pojan. Aamun valjetessa kuumemittari näytti 39,2 astetta, ja illalla Panadolista huolimatta 39,8, joten suunnattiin taas vaihteeksi Mehiläisen päivystykseen. (Soitin muuten ensin terveysneuvontaan 09 10023 - loistopalvelu, suosittelen!) Korvasta löytyi tulehdus ja nielusta myös, joten palattiin kotiin antibiootit kainalossa.

Korkea kuume jatkui kolme päivää, vielä eilen aamullakin kuumetta oli yli 39 astetta. Pieni reppana oli aivan veto veks ja sylivauva, vietettiin viikonloppu miehen kanssa käytännössä vuoroissa sohvalla tulikuuma ukkeli sylissä. Kävi niin sääliksi tuo pieni potilas, kun toinen oli niin surkeana. Paitsi tietysti silloin, kun Panadolin vaikutus oli parhaimmillaan - silloin tyyppi leikki ja viipotti melkein normaaliin malliin. En pysty ymmärtämään, mä olisin 39 asteen kuumeessa aivan puolikuollut, oli kuumelääkitystä tai ei.

Onneksi tänään herran lämpötila näyttää palanneen normaaliksi. Voimattoman potilaan sijaan meillä asustaa nyt varsin tiukkatahtoinen Ei-mies. Aivan kaikki on EI. EI KUKU (eli nuku), EI KUOKAA, EI KEIKI, EI PAIPPAA, EI HOUTUA, EI KHUKKAA (sukkaa), EI EI EI EI EIIIII!!!!!! Syöminen on ollut koko maaliskuun vähän niin ja näin ja muutenkin hoikalla ukkelilla ei todellakaan olisi tarvetta dieetille. Mutta kun mikään ei kelpaa, eivät edes normiherkut ana (nas), gugutti (jogurtti), kakku (lastenkeksit), baba (banaani) tai tuti (rusinat). Kaikki on vaan EI.

Ei-mies ei myöskään kestä mitään vastoinkäymisiä. Sukka on huonosti - kirkumista. Mopo juuttuu matonreunaan - kirkumista. Tyynyliina ei ole suorassa - kirkumista. Pahaa-aavistamaton makaroni tipahtaa lusikasta - kirkumista. Duplo-palikka ei osu paikalleen ensimmäisellä yrityksellä - kirkumista. Horjahdus juostessa - kirkumista. Ja yleensä vielä varmuuden vuoksi tavaroiden heittelyä ja lähimmäisen lyöntiyrityksiä ja loppuhuipenuksenna räkäitkupotkuraivari.

Onko tää nyt sitä uhmaa ja jos, niin miten hemmetissä mun hermot muka kestää tätä vielä pari vuotta (vai kauanko se kestää)? Meinasin ihan oikeasti purra omaa lastani sormeen, kun se raivoissaan tunki niitä suuhuni - se oli puhdas primitiivireaktio, jota oli pakko käydä rauhoittelemassa toisessa huoneessa. Miten hitossa pysyn itse aikuisena, kun välillä tekisi mieleni vaan heittäytyä ipanan viereen lattialle ja huutaa kahta kovempaa? Pysyttäisiin nyt edes terveinä, että päästäisiin ulos ja Iggekin pääsisi välillä hoitoon. Niin ja tulisi se kevät, eikö tuota sontaa ole tullut taivaalta jo ihan tarpeeksi yhden vuoden tarpeisiin?

23 uutta parasta ystävää

2011-03-11T14:14:00.001+02:00

Palattiin Dubaista ensin aurinkoiseen, nyt jo tutun räntäiseen Suomeen tiistai-iltana. Koko reissu oli jäädä väliin, kun ipanalle nousi sunnuntaina eli kaksi päivää ennen lähtöä melkein 39 asteen kuume. Lääkäritäti tutki ja tuli siihen tulokseen, että lähtekää vaan, ei tämä näytä normiflunssaa kummemmalta. Maanantaina kuume olikin jo laskussa ja kaikki näytti paremmalta. Tiistaiaamuna varhain suuntasimme kentälle varsin pirteän pikkuturistin kanssa, ja huokaisimme jo helpotuksesta: tämä tauti menikin ohi varsin kivuttomasti.

Paitsi että ei sitten mennytkään, tööt vaan ja väärä arpa. Illalla olimme syömässä, ja Igge alkoi saada vilunväreitä ja oli ihan passiivinen ja käsituntumalta myös melkoisen kuuma. Menimme hotelliin ja mittasimme kuumeen: 39,2 astetta. Hengitys alkoi vinkua ja yskänkohtaukset repivät korvia. Ei auttanut muu kuin suunnata sairaalaan. Siellä kuumetta oli jo melkein 40 astetta Panadol-tankkauksesta huolimatta. Diagnoosiksi tuli akuutti ylähengityselinten tulehdus ja bronkiitti, ja vinkuvaa hengitystä autettiin maskin kautta hengitettävällä lääkehöyryllä (jota lapsi vastusti viimeisillä voimillaan kirkuen ja potkien). Saatiin mukaan antibiootit ja kortisonit ja parasetamolit ja ties mitkä tropit, ja veimme onneksi jo selvästi parempivointisen lapsen hotellille toipumaan.

Onneksi lapset toipuvat nopeasti, ja keskiviikkoiltana meno alkoi olla jo varsin normaalia. Pari päivää menikin ihan mainiosti, kunnes perjantai-iltana mulle nousi yli 38 asteen kuume ja tärisin vuoron perään horkassa kuumeen noustessa tai hikoilin kuin pieni sika Panadolin ansiosta. Pääsin tolpilleni sunnuntaina, ja onneksi sitten viimeiset kaksi vuorokautta oltiin kaikki taas terveinä ja päällimmäiseksi jäi ihan hyvä lomafiilis, vaikka vieläkin harmittaa, että kaikki huikeat shoppailumahdollisuudet jäivät melkein käyttämättä lastenvaateostoksia lukuunottamatta. (Miksei täällä ole Baby Gapia ja OshKoshia?)

Ei mun kuitenkaan ihan tyhjin käsin tarvinnut kotiin tulla, sillä vasemmassa nimettömässä kimaltaa 23 uutta parasta ystävääni. Mies onnistui yllättämään kaikkien näiden vuosien jälkeen! Oltiin yhtenä iltana käymässä juurikin lastenvaateostoksilla, ja herrat (Igge ja mies) häipyivät omille teilleen. Meinasin jo saada pienimuotoisen kiukkukohtauksen, kun en löytänyt heitä ja nälkäkin vaivasi, mutta sitten he purjehtivat nurkan takaa valtaisan kukkapuskan kanssa. Mies totesi vain, että tässä on, kun saan niin harvoin kukkia, eikä mulle sitten tullut mieleenkään, että kyse olisi muusta kuin kauniista eleestä. Naureskelin vaan, että hukkaan meni hyvä kiukku, kun tyypit lepyttivät sen kukkasilla ihan yllättäen.

Mentiin takaisin hotellille, ja mies pyyhki Igen nenää lattialla polvillaan. Sitten se yhtäkkiä sanoi, että hördu gumman ja näytti jotenkin omituiselta. Mulla alkoi pikkuhiljaa herätä aavistus siitä, että ehkä se ei aio pyytää lisää nenäliinoja. Sitten se hengähti, että vill du gifta dig med mig ja mä kysyin että onko se ihan tosissaan ja sitten mua alkoi itkettää ja sitäkin vähän ja sitten me vähän nyyhkittiin ja naurettiin ja halailtiin siinä lattialla ja Igge pyöri siinä lelujensa kanssa ja katsoi vähän kummissaan, että mikä noita riivaa. Aika ihqua. Mies kaivoi vielä taskustaan sormuksen, joka passasi just eikä melkein (ainakin toistaiseksi, saa nähdä mikä tilanne, kun raskausturvotus kaikkoaa) ja oli sitä paitsi juuri sellainen, jollaista olin toivonutkin. Sormus on vanha ja peräisin miehen parhaan ystävän antiikkiliikkeestä, ja on kyllä melkoinen ihme, että sieltä oli melkoisen etsintäprojektin jälkeen yhtäkkiä löytynyt juuri oikeanlainen ja vielä oikeankokoinen rengastin, vaikka mies oli jo luopunut toivosta ja ajatellut, että hankkii jonkun vaan symbolisesti ja teetetään oikeanlainen myöhemmin.

Aika ihqua kyllä. Olin toivonut, että jos ja kun mies joskus kosii, se ei tapahdu liian ilmeisesti, siis en halunnut mitään kynttiläillallisia ja viulumusiikkeja ja sitä, että tajuan jo etukäteen, mistä on kysymys. Hääpäivästäkin muuten sovittiin jo alustavasti, mutta se menee ensi vuodelle, koska en jaksa edes yrittää järjestää mitään lähimmän puolen vuoden säteellä. Hassua, miten isolta jutulta kihlat tuntuvat, vaikka on asuttu yhdessä vuodesta 2006 ja meillä on melkein kaksi lastakin. Jotenkin tämä on sitten kuitenkin vielä oma juttunsa, ihan vaan meidän välinen. Mä olen sillä lailla vanhanaikainen, että uskon avioliittoon ja mulle sillä on oikeasti merkitystä, että meidän perhe on silläkin lailla "virallinen" myös ulkomaailman silmissä. Järjestys ei ole ollut ihan perinteinen, mutta väliäkö sillä, kun lopputulos on (toivon mukaan!) hyvä.

Sitten vielä loppuun lyhyt raskauspäivitys: ensimmäisen sokeriseurannan tulos oli normaali (kuten arvelinkin ja vaikka en todellakaan ole pidättäytynyt kokonaan suklaasta tai jäätelöstä) ja neuvolalääkärissä kaikki oli kunnossa. Vähän jäi kaivelemaan lääkärin natina siitä, että sektion jälkeen lasten ikäeron pitäisi olla kaksi vuotta, kun meille ikäeroa tulee vuosi ja 11 kuukautta, että vähän naftisti on kuulemma. Ensinnäkin äitiyspolin mukaan olisi hyvä odottaa vuosi, ennen kuin tulee uudestaan raskaaksi, ja sehän meillä täyttyi reilusti. Toisekseen eikös se nyt ole tässä vaiheessa vähän myöhäistä antaa tuollaisia ohjeita? Olisi sekin täti voinut pitää mielipiteensä sisällään, ärsyttää, että mua, aikuista ihmistä, nuhdellaan kuin pikkulasta milloin mistäkin. Ilmeisesti totuin viime raskaudessa liian hyvälle, kun mulla oli se aivan loistava neuvolantäti, jonka pakeilta lähdin aina hyväntuulisena. Nyt tuntuu, että joka käynti sisältää vain läjän varoituksia ja syyllistämistä. Pläh.

Edit: Pakko vielä lisätä, että Dubai on muuten ihan loistopaikka lapsiperhematkailuun. Kaikki toimii, palvelu pelaa, lämpötila oli aivan ideaali, siellä on siistiä ja turvallista, liikenne ei ole mitenkään erityisen kaoottista, lento on suht lyhyt ja aikaero pieni. En siis lähtisi sinne miehen kanssa kaksistaan, mutta pienten lasten kanssa paikka toimii! Lisäksi hintataso ja alkoholin rajoitettu saatavuus karsivat kanssaturisteista ördäävät kännikalat kansallisuudesta riippumatta, eikä ainakaan meidän hotellissamme yksikään kansallisuus ollut yliedustettuna, mistä plussaa siitäkin.

Heippa vaan

2011-02-24T21:31:00.000+02:00

Olin muutaman päivän ihan ällöttävän hyväntuulinen, mutta onneksi se oli selvästi vaan ohimenevä ilmiö. Ensimmäiseksi meni hermo sokerirasitustestiin, tai siis siihen, että neuvolantäti oli jättänyt vastaajaan viestin, että haluaa jutella tulosista, mutta on nyt loppupäivän poissa, palaillaan huomenna, hei vaan. Minä tietenkin valvoin ja vatvoin asiaa koko yön ja kuukkeloin kaiken mahdollisen raskausdiabeteksesta.

No seuraavana päivänä kävi sitten ilmi, että se paastoarvo oli ollut pari kymmenystä sallitun rajan yläpuolella. Muut arvot taas oli ihan kohdallaan. Joudun siis mittailemaan sitä paastoarvoa kolmen viikon välein kotona seurantamielessä. En oikein osaa olla moisesta huolissani, eikä kuulemma tarvitsekaan, mutta se mikä tässä nyt veetuttaa aivan suunnattomasti, on se, että en tietenkään ole muistanut hakea tälle vauvalle vakuutusta, ja nykyisin tuosta yhdenkin arvon ylityksestä napsahtaa ruksi raskausdiabetes-ruutuun. Mä en ihan luota tähän diagnoosiin etenkin, kun edellisessä raskaudessa ei ollut mitään moiseen viittaavaa, ja kuulemma todennäköisyys sille, että raskausdiabetes puhkeaisi vasta toisessa raskaudessa, on minimaalinen. Ärsyttää vaan tällainen ylimääräinen hässäkkä.

Ja joojoo, tietysti on hyvä että näitä seurataan, mutta mulla on sellainen käsitys, että noita diagnooseja lätkitään aika pienestä. Eikö kannattaisi ensin seurata, että onko se arvo jatkuvasti koholla? Ainakin olen lueskellut, että ne arvot saattavat heitellä ihan terveelläkin ihmisellä ja aikaisemmin on myös ollut niin, että diagnoosi on annettu vasta sitten, jos vähintään kaksi kolmesta arvosta on normaalia korkeampia. Blääh. Sitä paitsi ärsyttää sekin, että olen a) syönyt paljon järkevämmin kuin edellisen raskauden aikana ja b) liikkunut paljon enemmän - nyt tuntuu siltä, että olis ollut ihan sama maata sohvalla syömässä suklaata, kun mut on nyt sitten leimattu ikuisesti.

Toisekseen meillä on käynnissä oikein mukava naapurisota. Säilytämme vaunuja normaalisti vaunuvarastossa, mutta muutama viikko sitten ne olivat täynnä hiirenpas*aa. Olemme siis nyt pitäneet niitä vastoin kaikkia paloturvallisuussääntöjä hiirien häätämisen ajan rappukäytävässä, koska niiden ronttaaminen neljänteen kerrokseen ei vain ole vaihtoehto. Eilen, kun tulin kotiin, joku oli työntänyt vaunut alas takaovelle johtavia portaita niin, että ne olivat siellä ylösalaisin ja kaikki alakorin tavarat olivat levinneet pitkin lattioita. Kiitos kovasti. Laitoimme lapun ilmoitustaululle, että ole hyvä ja jätä kärryt rauhaan, niin eikö sinne ole tämä tyyppi käynyt kirjailemassa, että viekää ne sisälle. Tervetuloa vaan kantamaan kärryt tänne neljänteen kerrokseen, minulta se ei oikein tämän mahan ja 1,5-vuotiaan kanssa onnistu. Alan olla siinä pisteessä, että pissaan uunipellille, pakastan sen ja sujautan levyn kyseisen naapurin postiluukkuun (meillä on aika pieni taloyhtiö ja tämä vaunujen heittelijä on tehnyt vastaavaa ennenkin). Mikä helvetti näitä aikuisia ihmisiä oikein vaivaa ja minkä takia joka jumalan talossa pitää olla ainakin yksi mielenterveyshäiriöinen idiootti tai muuten vaan sekopää?

Argh. On taas niin seesteinen olo, että oksat pois. Onneksi tiistaiaamuna lähtee lento lämpöön, ei harmita yhtään. Heihei vaan kaikki paskanaapurit ja älyvapaat järjestelmät ja muut verenpaineeni nostattajat. Ei tuu ikävä.

P.S. En sitten vielä varannut aikaa sinne osteopaatille, kun pallojumppa tuntuu auttavan siihen iskiakseen eikä se ole vaivannut nyt muutamaan päivään. Täytyy katsella tilannetta loman jälkeen.

Osteopaatille vai ei?

2011-02-20T00:26:00.001+02:00

Vietin tänään vapaapäivää kaikesta. Aamu alkoi kampaajalla, sitten lounastin siskon kanssa kaupungilla ja siitä suuntasin tuhlaamaan joululahjaani Helsinki Day Spahan päähierontaan ja kasvohoitoon. Aika autuasta, ah. Juu ja kävin vielä kotimatkalla ostamassa uutta kynsilakkaa - hankin viime viikolla elämäni ensimmäisen pikakuivattajan, ja totesin, että se saattaa mahdollistaa myös kaltaiseni kärsimättömän sählääjän kynsien lakkauksen. Kaikkea ne kemikalistit - öh keemikot? eiku herrantähden, kemistit! keksivätkin.

Päähieronta oli ihanaa, ja suunnittelin jo lähettäväni miehen jollekin kurssille sitä oppimaan. Hoitajan kanssa tuli puheeksi osteopatia, hän nimittäin on myös laillistettu osteopaatti (vai mikä se titteli nyt mahtaa ollakaan). Aloinkin miettiä, kannattaisikohan tuohon jumittavaan iskiashermoon kokeilla tätä hoitomuotoa. Kuulemma osteopatialla voidaan vaikuttaa myös vauvan asentoon, joten sekin jäi mietityttämään - haluaisin niin kovin, että tämä tyyppi tajuaisi pitää päänsä kohti uloskäyntiä loppuun asti. Toistaiseksihan se pyörii siellä vielä aivan holtittomasti, muutaman minuutin sisällä potkut tuntuvat milloin ylhäällä, milloin alhaalla, milloin navan takana.

Toisaalta viimeksikään ongelma ei ollut se, että Igge ei olisi osannut kääntyä pää alaspäin juuri silloin, kun vauvan opaskirjojen mukaan kuuluu niin tehdäkin. Se ei vaan tajunnut pysyä siellä, vaan muljahti ympäri reilua kuukautta ennen laskettua aikaa - ja ei mun pyllistelystä sitten enää ollutkaan apua, vaikka sinänsä oli ihan hyvä juttu, että Naistenklinikan lääkäri osasi antaa ohjeita myös asentohoitoon. Jotenkin lopulta vähän alistuin siihen, että näin tämän nyt sitten kuuluu mennä.

Tällä kertaa en ehkä olisi valmis antamaan periksi ilman uudenlaisten keinojen harkitsemista. Olen kuullut, että akupunktio voi olla avuksi ja samoin siis ilmeisesti osteopatia. Kuulisin siis mielelläni kokemuksia sekä akupunktiosta että osteopatiasta niin raskauden aikana kuin ylipäätään, jos jollain tätä lukevalla sellaisia on!

Synnytys käy mielessä silloin tällöin, vaikkakin vielä kovin kaukaisena asiana. Yleisemmällä tasolla olen harmissani siinä, että synnyttämisestäkin on tullut suorittamista: sen kuuluu olla voimaannuttavaa (kamala sana) ja elämyksellistä ja ties mitä, muuten olet epäonnistunut. Tapahtumaan ladataan kovia odotuksia, ja jos ja kun asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan, äitiparka joutuu painiskelemaan syyllisyyden ja pettymyksen tunteiden kanssa sen sijaan, että voisi vaan rauhassa keskittyä ainutlaatuiseen lapseensa. Miksi ei riitä, että lopputuloksena on ainakin kohtuullisen hyvinvoiva äiti ja lapsi?

Kyllä minäkin uskon, että siihen on syynsä, että luonto on tarkoittanut lapsen tulevan ulos juuri sieltä, mistä niillä on tapana tulla ja että paras vaihtoehto on, että lapsi saa tulla silloin, kun on itse siihen valmis. Silti minusta on aika surullista, jos joku pitää syntymää tai oikeammin sanottuna itseään epäonnistuneena, vaikka lopputulos olisi paras mahdollinen.

Kun makasin siinä vällyjen alla hämärässä huoneessa naamio kasvoilla, ehdin kerrankin keskittyä kunnolla vatsassa vilkkaasti pyöriskelevään otukseen. Ensimmäistä kertaa päässäni alkoi hahmottua edes jotenkin tajuttavasti se, että meitä on ensi kesänä ilmeisesti neljä. Pikkuihminen alkaa kai vähitellen vallata paikkaansa perheessä, ainakin päässäni. Ja ehkä hetkeksi tavoitin siinä muutenkin euforisessa olotilassani sitä kaipaamaani onnellisen odotuksen tunnetta. Sille ei vaan ole oikein ollut aikaa eikä paikkaa.

Olen viime päivinä pyörittänyt melkoisesti ajatuksia onnesta ja epäonnesta, kun tulin kovin surullisella tavalla muistutetuksi siitä, että mikään ei takaa, että kaikki menisi hyvin. Menneet surut eivät suojaa uusilta eikä toisaalta mennyt onni estä onnea tulevaisuudessa. Siksi on toisaalta myös turhaa murehtia liikaa tulevaisuutta: niin klisee kuin se onkin, varmuudella ei voi tietää kuin siitä, mitä on nyt. Ja juuri nyt minulla on ihan hirmuisen hyvin. Siis viis asennosta ja synnytystavasta ja muusta, tärkeintä on, että saamme vauvan hyvinvoivana syliin. Se riittää.

Sekavaa ystävänpäivää!

2011-02-14T14:44:00.002+02:00

Istun kotona ja yritän kirjoittaa oppimispäiväkirjoja (VIHAAN oppimispäiväkirjojen kirjoittamista, kun on pakko keksiä jotain lätistävää, vaikka itse luento olisi ollut surkea) ja mulla on kamala ikävä mun lasta. Vaikka se on hoidossa vaan naapurissa, pihan toisella puolella. Kumman ristiriitaista, samaan aikaan on ihanaa ehtiä tekemään omia juttuja ja samaan aikaan on niin haikea ja vähän syyllinen mieli. Aika kuluu niin äkkiä, mun vauva ei olekaan enää vauva ja vaikka meillä kohta on uusi vauva, niin epäilemättä yllättävän pian tulee sekin hetki, että yhteinen aika kutistuu kokonaan iltoihin ja viikonloppuihin.

Aamu alkoi aurinkoisesti, kun sisko soitti saaneensa töitä. Ihana, iso asia! Jospa nyt olis nämä lähipiirin työttömyydet vähäksi aikaa käsitelty. Sitä lajia on saatu käsitellä viimeisen parin vuoden aikana ihan tarpeeksi. Itse en ole saanut kovin paljon aikaiseksi tänään, luin Freudia ja nukahdin. Tunnin päiväunien jälkeen olen ollut jotenkin yliliikuttuneessa tilassa. Luin Hesarin nettisivujen Perhe-osion juttuja, ja aivan liian moni oli joku kamala itkuaihe, surullisia ja rikkinäisiä vanhempia ja lapsia. Pahan mielen karistaminen takeltelee, vaikka kaikki on ihan hyvin.

Kirjoittaminenkin tökkii, kun ajatukset pyörii ympyrää. Tänään on ystävänpäivä, josta en kuitenkaan oikein saa otetta. Tavallaan kannatan kaikkia kivoja juhlia, minusta on vähän naurettavaa rutista näitä nomuteiköjokainenpäiväooystävänpäivä-juttuja, mutta en oikein tiedä, pitäiskö tänään keskittää huomionosoituksiaan ystäviin vai alkuperäisen mallin mukaan vähän romanttisemmissa merkeissä tuohon meillä asuvaan mieheen. Kompromissihengessä olen päätynyt jakelemaan toivotuksia vähän joka puolelle, ei kai yksi sulje pois toista. Joten hyvää ystävänpäivää myös sinulle! :)

(Eikä se sitäpaitsi niin kaukaa haettua ole muistaa miestäkään ystävänpäivänä. Mietin viime yönä, mitä sanoisin miehelle, jos pitäisin sille puheen meidän häissä, jos siis joskus saan narrattua sen naimisiin. Ehkä niiden ajatusten innoittamana laitoin tänään matkaan hieman sentimaalisen tekstiviestin, jossa kiitin miestä siitä, että se on mun paras ystävä. Koska sitä se on, ihminen, joka tiuntee mut paremmin kuin muut, tietää minusta enemmän kuin muut ja on aina mun puolella. Nauraa samoille asioille ja tietää, miten mua ärsytetään. Ja kaikista yhteisistä vuosista huolimatta se saa yhä sukat pyörimään mun jaloissa. Min kära man. <3)

Päivähoidosta

2011-02-09T12:12:00.005+02:00

Koska edellinen, melko jäsentelemätön teksti näyttää herättävän keskustelua, enkä jaksa runoilla kaikkea asiaani (ja sitähän riittää...) tuonne kommenttilaatikkoon, selvennän vielä ajatuksiani päivähoidosta. Itseasiassahan tuossa edellisessä postauksessa ei ollut tarkoitus ottaa kantaa päivähoidon tai päiväkodin tai kotihoidon tai minkään vaihtoehdon puolesta tai vastaan, kunhan pohdin, mikä ratkaisu juuri tässä tilanteessa käy MEILLE ja olenko ehkä itse ihan epärealistinen, kun en osaa pelätä tai stressata etukäteen elämää kahden lapsen kanssa.

Mutta koska keskustelu - ei tietenkään kovin yllättävästi - kääntyi päiväkoti- vai kotihoitoakselille, haluan tehdä selväksi seuraavat asiat:

a) En missään tapauksessa ole päivähoitovastainen tai sitä mieltä, että kaikki lapset tulee hoitaa kotona ainakin 3-vuotiaiksi. Päin vastoin: jos molemmat vanhemmat haluavat mennä töihin tai esimerkiksi taloudellisista syistä eivät saa edes vapautta valita, minusta heillä on oikeus tehdä niin syyllistymättä.

Uskon kyllä, että jos lapsi saa valita, hän viettää suurimman osan valveillaoloajastaan mieluiten vanhempiensa kanssa - se on kai ihan luonnollista. Silti EN usko, että lapsen kehityksen tai onnellisuuden kannalta hoitomuodolla tai -paikalla on pitkällä aikavälillä mitään sen kummempaa väliä, kunhan hänen perustarpeisiinsa vastataan ja lapsi tuntee olevansa vanhempiensa hyväksymä ja rakastama. Hei, minut itseni laitettiin hoitoon yhdeksänkuukautisena, ja ei minustakaan tämän hullumpi tullut.

b) En myöskään ole päiväKOTIvastainen. Päiväkodeissa lapset saavat poikkeustapauksia lukuun ottamatta (mikä tietysti pitää paikkansa minkä tahansa hoitomuodon, myös omien vanhempien kotona tarjoaman hoidon suhteen!) hyvää hoitoa, mahdollisuuksia leikkiin ja oppimiseen sekä säännöllisesti ruokaa ja ulkoilua. Tietenkään huomiota ei riitä jokaiselle lapselle samalla tavalla kuin kotona, mutta tärkeämpää on, että sitä sitten saakin juuri omilta vanhemmiltaan. Mitä isompi lapsi on, sitä isompi merkitys on tietenkin myös kavereilla.

Jälleen kerran: pienempikin lapsi pärjää ihan varmasti myös päiväkodissa, eikä ihan varmasti ainakaan siitä syystä joudu aikuisena pulittamaan omaisuuksia terapiasta. On totta, että isossa ryhmässä ne kaikista pienimmät jäävät helposti vähän jalkoihin, eihän päiväkoti tietenkään voi olla samanlainen paikka kuin koti ja oman vanhemman hoito. Mutta lapsen onnellisuus ei varmasti riipu siitä, onko hän päiväkodissa vai ei.

Väittäisin tietäväni aika hyvin, mikä päiväkotien tilanne on: erityisesti koska äitini on KT ja lastentarhanopettaja ja edelleen työelämässä. Kyllä, työntekijöitä on kroonisesti liian vähän, koska sijaisia ei kovin helposti palkata ja kyllä, työmäärää lisäävät koko ajan kaikki ei-lastenkasvatukselliset asiat, kuten raportoinnit sekä erityistarpeisten lasten, esimerkiksi maahanmuuttajien, hoito. Mutta silti valtaosa päiväkotien työntekijöistä tekee työtään ihan aidosti sydämellä - ja eipä siihen hommaan kyllä tosiaan kukaan varmaan rahan takia ryhdykään, palkkataso on melkoisen surkea.

Kaikki sanomani ei tietenkään tarkoita, etteikö päiväkoteja ja päivähoitoa ylipäätään saisi arvioida kriittisesti: sehän on melkeinpä vanhempien velvollisuus yhteiskunnan jäseninä ja lastensa kasvattajina. Täytyy vaan pitää mielessä, että kriittisyys ei ole syyllistämisen, haukkumisen tai tuomitsemisen synonyymi.

c) Kuten Laura tuolla aiemmissa kommenteissa huomautti, meillä on aihetta olla kiitollisia siitä, että ylipäätään voimme valita. Kumpi tahansa vanhempi voi olla kotona pidempään tai lyhyempään oman perheen tarpeen mukaan ja palata aikanaan työpaikkaansa: harvassa maassa on tällaista mahdollisuutta.

Minusta on silti ihan aiheellista kysyä, onko järkevää, että jokaisella lapsella on automaattisesti oikeus kokopäiväiseen hoitopaikkaan myös silloin, kun toinen vanhemmista on syystä tai toisesta kotona, etenkin kun päivähoitopaikoista muutenkin on pulaa. Jos minä saisin päättää, laittaisin etusijalle ne, joilla oikeasti on tarvetta kokoaikaiseen hoitoon joko vanhempien työssäkäynnin, opiskelun TAI muun syyn, esimerkiksi sitten vaikka uupumuksen, toisen vanhemman työn luonteen tai erityislapsen takia. Muille pitäisi olla mahdollisuuksia osa-aikaiseen hoitoon esimerkiksi avoimisissa päiväkodeissa, päiväkerhoissa ja yksityisten hoitajien avulla - mikä siis tietysti nytkin on jossain määrin mahdollista.

Ainakin Helsingissä alle kolmevuotiaiden yksityisen hoidon tuki on hyvä, ja siksi mekin olemme siis päätymässä siihen, että nykyinen hoitaja jatkaisi myös syksyllä vieden isommat lapset (oman ja naapurin siis) esimerkiksi puistoon tai perhekahvilaan leikkimään ja tapaamaan muita lapsia vaikka kolmena päivänä viikossa. Näin pääsen helpommin hoitamaan asioita ja voin välillä levätä tai muuten vain tehdä asioita vain vauvan kanssa.* Minusta tuntuu, että tarvetta enempään hoitoon ei ole, mutta sehän on vain MINUN näkemykseni ja koskee vain MEIDÄN tilannettamme. Lisäksi - kuten jo aiemmin mainitsin - ajatus toisen lapsen päiväkotiin laittamisesta uuden vauvan tultua on minulle henkilökohtaisesti jotenkin ihan vieras, en edes ollut tullut ajatelleeksi moista ennen kuin tutuille alkoi ilmaantua kakkosia.

Epäilemättä moni voi tuomita meidänkin ratkaisumme ja pitää minua varsin epäkelpona kotiäitinä (mitä kyllä epäilemättä olenkin, mutta väitän, että olen silti ihan kohtuullinen äiti), kun epäilen jaksavani raahautua joka aamu puistoon imeväisikäinen pökäle kärreissä ja uhmaikäinen pätkä seisomalaudalla. Ja herranjumala, meillä käy vielä lisäksi siivooja, enkä mä edes silitä koskaan! No, ainakin tiedän olevani etuoikeutettu, kun voimme järjestää asiat näin, joskaan avun palkkaaminen ei ihan oikeasti ole niin kallista kuin itsekin kuvittelin. Ja voin aina laastaroida omaatuntoani sillä, että työllistämme ainakin osittain kaksi ihmistä.

Lopuksi haluan todeta, että pidätän oikeutenani muuttaa mielipidettäni hoidon tarpeesta milloin vain.

*Sitä paitsi olen melkoisen laiska ja aamu-uninen, ja lapsen pukeminen ja valmistaminen muualle hoitoon aamuisin tuntuu minusta kamalan työläältä. Siksi se, että kiva täti tulee hakemaan lapsen kotoa asti ja taistelee kiemurtelevalle kaksivuotiaalle vielä haalarinkin päälle, kuulostaa varsin houkuttelevalta.

Neuvolointia ja tulevaisuusajatuksia

2011-02-07T22:41:00.002+02:00

Kävin neuvolassa, kaikki hyvin. Tyyppi on vilkas ja eläväinen, minkä olen kyllä viime viikkoina huomannutkin. Viime yönä mua potkittiin sekä ulkoa (Igge) että sisältä (pikkupulla). SF-mitta oli 20,5 cm eli aika lailla keskikäyrällä. Proteiiniliuska näytti vähän vihreältä, täytyy käydä viemässä labraan purkkinäyte varmuuden vuoksi. Iloisena yllätyksenä hemoglobiini oli peräti 126, viimeks näillä viikoilla lukema oli 110 - mun itse aloittama rautakuuri siis toimii. Punainen liha ei uppoa ollenkaan, joten olen ottanut Obsidania 1-2 kapselia noin joka toinen päivä (mikä sopii mun vatsalle paremmin kuin jokapäiväinen rautalisä).

Huomenna aamulla on tentti, johon olen lukenut huonosti. Pitää vielä vähän kerrata. Igellä on korvatulehdus; hoitaja soitti tänään, että lapsi on lämmin ja hankaa korvaansa. Miehellä on norjalaisia firmavieraita, mutta se ehti sentään käyttää Igen Mehiläisen päivystyksessä, joten sain tunnin verran lukuaikaa. Jossain välissä kokkasin ruokaa lapsille huomiseksi (tällä viikolla hoito tapahtuu meillä) ja pesin pyykkiä ja mitä vielä. Ja lauantaina on taas tentti, johon pitäisi vielä jossain välissä lukaista pari kirjaa. Ihan niin kuin ei olis muuta, niin piti sitten ryhtyä tätäkin päivittämään. Mutta hitto että on hyvä fiilis, kun saa asioita aikaan!

Perjantaina istuin lukemassa Wayne'sissä ja nautin. Päässäni puhaltaa raikas tuuli, kun olen osittain aikuisten maailmassa. Olen suunnitellut, että jatkan opiskeluhommia samalla tavalla kolme päivää viikossa syksyllä 2012 eli kun Igge on kolme ja pienempi vuoden ja 3-4 kuukautta.Taidamme myös pitää tämän hoitajan palkkalistoilla syksylläkin, vaikka hoitopäiviä tulisi vähemmän tai ainakin lyhyempinä. Olisi varmasti iso apu, jos joku käyttäisi isompaa lasta puistossa tai perhekahvilassa pari-kolme kertaa viikossa.

Taloudellisesti yksityisen hoitajan pitäminen on aika edullista niin kauan kuin Igge on alle kolme, joten luulisin, että sellainen ratkaisu olisi meille paras. Päiväkotiin en Iggeä vielä halua laittaa, enkä muutenkaan hoitoon kaikkina päivinä - en usko, että sille on tarvetta enkä myöskään halua, että Igestä tuntuu, että se tuupataan pois kotoa uuden vauvan tieltä. Ajatus vaan tuntuu minusta kovin vieraalta, kun Igge on kuitenkin vielä niin pieni. Eiköhän me muutama päivä viikossa pärjätä kolmistaankin - ja miksi ei pärjättäisi. Ei kai se ole elämää kummempaa.

Välillä tuntuu, että eri tuuteista tunkevat äitiyspaineet ja varoitukset aiheuttavat sen, että omaa jaksamista epäillään jo etukäteen turhankin paljon. Tai siis helposti alkaa ajatella, että lapsen kanssa kuuluu tehdä niin ja näin ja sitten iskee paniikki, kun ajattelee, että ei siitä mitään tule, jos näitä nappuloita on enemmän. Mun filosofia on, että joskus saa mennä siitä, missä aita on matalin, eikä aina tarvitse niin kamalasti suorittaa. Mitä sitten, jos meillä katsotaan muutaman kuukauden ajan enemmän dvd:itä tai syödään eineksiä, pääasia, että ollaan yhdessä. Ja sitten, jos tuntuu, että arjesta ei kertakaikkiaan tule mitään, niin voihan sitä hoitohommaa miettiä uusiksi. En vaan jotenkin osaa kuvitella, että niin kävisi. Ei mun tarvitsekaan joka päivä päästä keskustan kahviloihin hengailemaan vauvan kanssa (vaikka kivaa sekin on!).

Joskus mietin myös, että tarvitseeko lapsi lisää virikkeitä, mutta taitaa vähän olla niin, että ajattelen asiaa enemmän omasta näkökulmastani. Pienillä ihmisillä ilo irtoaa kovin pienistä jutuista: pallon heittämisestä tai Late Lampaasta tai siitä, että osaa itse laittaa oman kenkänsä (väärään) jalkaan. Olin itse kotona äidin ja pikkusiskoni kanssa (olin 3,5-vuotias, kun sisko syntyi), enkä todellakaan muista, että minulla olisi ikinä ollut tylsää. Seurakunnan kerho pari kertaa viikossa ja pihan/puiston muut lapset riittivät vallan mainiosti sosiaaliksi kuvioiksi, vaikka olin selvästi vanhempi kuin Igge. Joten tuskin Igen kehitys kovin pahasti kärsii, vaikka se saisi olla mamman kainalossa vielä jonkun aikaa. Sitä paitsi tylsyys on välillä hyväksi, se kehittää mielikuvitusta.

On muuten ihana tulla kotiin, kun vastaan juoksee Hangon keksi, joka huutaa riemuissaan MAMMA, MAMMA ja hyppää kaulaan ja rutistaa. Miten joku noin pieni voi olla niin rakas? Viikonloppuna olin makuuhuoneessa suljetun oven takana lukemassa, kun kuulin Igen huutavan kysyvästi mammaa. Huusin takaisin, että täällä ollaan, ja kohta oveen koputettiin. Riemastunut pikkumies kiskoi minut kädestä olohuoneeseen, missä telkkarista tuli juuri Tartu mikkiin -uusinta, ja vei äitinsä tanssiin. Pidettiin käsistä ja huojuttiin puolelta toiselle. Biisin lopuksi annettiin isot aplodit ja sitten se istui potkuautonsa selkään ja vilkutti heiheii, heiheii ja pöristi tiehensä. Minulta pääsi pieni itku, kun mietin, että jonain päivänä se istuu oikean auton rattiin ja vilkuttaa mulle heiheit ja lähtee maailmalle. Snif.

Pokspoks, muksmuks, klipklip

2011-02-03T17:12:00.001+02:00

Juttusarjamme "Kekseliäät otsikot" jatkuu. Ei oikeastaan ole mitään asiaa, paitsi ajattelin kirjailla ylös vähän raskauskuulumisia viikolta... jaa mikäs viikko mulla nyt onkaan. Näköjään 22+1. Sehän siis tarkoittaa kai, että se Kelan vaatima 154 päivää on takana. Hullua.

Oikeastaan nyt on menossa raskauden ehkä tylsin vaihe. Eka puoliskollahan riittää jännitettävää (ja hermoiltavaa) vaikka kuinka: alkaako ne vai eikö ne ala, mitä se testi näyttää, onko se oikeassa paikassa, näkyykö siellä syke, pysyykö se siellä, milloin tulee 12 viikkoa täyteen, mitä siellä nt-ultrassa sanotaan, koska raskaus näkyy ulospäin, milloin liikkeet alkavat tuntua, milloin ne tuntuvat ulospäin, onko kaikki kunnossa rakenneultrassa (ja mahdollisesti näkyykö se vauvan sukupuoli) ja sitten bang, yhtäkkiä ei olekaan juuri muuta odotettavaa kuin laskettu aika. Jos nyt ei erityisesti odota kömpelöitymistä, erinäisten kremppojen lisääntymistä, vessakäyntien tihentymistä ja mitäs kaikkea mukavaa tässä nyt vielä onkaan luvassa. Ehkä niissäkin oli vielä jotain hohtoa eka kerralla, mutta nyt tuntuu vähän siltä, että voisin skipata seuraavat kolme kuukautta ja siirtyä suoraan sinne toukokuulle odottelemaan synnytystä. (Paitsi että tietenkään en oikeasti halua, koska voihan olla, että tämä on viimeinen kerta näissä hautomishommissa, ja onhan siitä otettava kaikki irti.)

Se hauska puoli tässä bloggaamisessa on, että voin nyt käydä helposti katsomassa, mitä Igen odotuksessa tapahtui milloinkin. Esimerkiksi tuli tässä eilen yhtäkkiä mieleeni, että en ole edes ajatellut tunnustella potkuja vatsan päältä, ja katsoin, että Igestä olin tuntenut ne ensimmäisen kerran viikolla 22+, ja katsos, eilen kun sitten asiaa tunnustelin, niin kyllä vain pienten kantapäiden monotus tuntuukin jo ihan selvästi myös ulospäin. En vaan tullut aikaisemmin ajatelleeksi koko asiaa! Muutenkaan liikkeitä ei tosiaan tarvitse nykyään odotella ja tunnustella, vaan pikkupulla on varsin vilkkaan oloinen kaveri.

Muuten olo on varsin ok, eikä kumpu ole vielä kovin pahasti tiellä. Igen pukemiset ja vaipanvaihdot sujuvat lattialla, eikä ylösnousussa ole ongelmia. Liika reuhtominen tuntuu kyllä iltaisin kivuttomina supisteluina ja epämukavana olona, eikä tässä nyt mihinkään maratonille varmaan lähdettäisi, mutta olosuhteisiin nähden voin ihan hyvin. Ne riivatun liitoskivutkaan eivät ole lainkaan samaa luokkaa kuin edellisellä kerralla, ilmeisesti koska en joudu istumaan kovin pitkiä pätkiä paikallani. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ihan kiroilematta en ole kestänyt pitkiä päiviä jaloillaan ja loskassa kärryjä puskien. Nimimerkillä Talven riemut my ass.

Igen kuulumisista sen verran, että pienestä kuumeesta huolimatta ukkeli pääsi tänään ensimmäistä kertaa parturin tuoliin. Lapaluiden väliin yltäneet kiharat alkoivat muistuttaa siinä määrin slovakialaisten jääkiekkoilijoiden frisyyriä, että leikkauskeikkaa ei voinut välttää. Mun vauvasta tuli ihan ison pojan näköinen! Snif. Itse toimitus sujui erinomaisesti heti, kun ymmärsin, että Muumi-kirjan sijaan ipanalle kannattaa "lukea" Tekniikan Maailmaa autoineen ja moottoripyörineen. Että se siitä sukupuolineutraalista kasvatuksesta taas.

Sanavarastoon on vakiintunut nyt kaksi sanaa, joita Igge käyttää molemmilla kielillä. Ensimmäinen oli kenkä/sko (äännettynä kuu) ja toinen on aivan tuore kiito, vihdoin - taaak kun oli ihan niitä ensimmäisiä sanoja. Kiinnostavaa on, että useimmiten ipana vieläpä käyttää sanoja ihan "oikeiden" ihmisten kanssa, ts. esimerkiksi kiikuttaa minulle kenkää ja isälleen (s)kon.

Olen unohtanut myös kirjata 1,5-vuotisneuvolan terveiset, kun en ollut itse mukana, vaan kärvistelin samaan aikaan hammaslääkärissä. Igge oli 86 cm ja 11,2 kiloa, eli aika pitkä poika. Katselin jollain nettilaskurilla, että nykyisillä mitoilla pituudeksi povataan 184,4 cm eli ihan reilusti yli suomalaismiesten keskipituuden, mikä on minusta kovin koomista, kun itse olen tällainen pätkä! Muutenkin kaikki oli kunnossa, lääkäri oli vain kirjannut korttiin jotain sen tyyppistä, että hienosti kasvava ja kehittyvä poika. Seuraavaksi neuvolavuorossa olenkin pitkästä aikaa minä, maanantaina (muistaakseni) on äitiysneuvola numero 2.

Muu!

2011-01-30T00:39:00.000+02:00

Joudun tänään kukkumaan kahteen, tai ainakin heräämään vähän ennen, sillä Finskin Lomalentojen paikanvaraus maaliskuun reissulle aukeaa klo 02.02. Systeemi on syvältä, mutta minkäs teet - toivoisin, että saataisiin edes toiseen suuntaan sellaiset tilavammat paikat, sillä ahtautuminen kuudeksi tunniksi turistiluokan peruspenkkeihin 26-viikkoisen mahan ja vuoden ja 8 kuukauden ikäisen ipanan kanssa ei houkuta kovin kamalasti. Saas nähdä, kuinka käy.

Olen juuri taistellut Igen kanssa 2,5 tuntia nukkumaanmenosta. Flunssa ja puoli seitsemän aikaan autossa vedetyt tirsat olivat huono kombinaatio. Tutti lensi sängystä kymmeniä kertoja, ja pohdimme vakavasti, pitäiskö vieroitus aloittaa nyt, etenkin kun lapsi on nukahtanut muutamanakin iltana ihan itsekseen ilman. Yritys sai varsin äänekkään lopun: en saanut Iggeä rauhoittumaan millään kommervenkillä. ja kaikki silittely- ynnä muut tassutteluyritykset päättyivät valtaisaan rimpuiluun ja kirkumiseen. Paikallaan pitämiseen olisi tarvittu niin paljon voimaa, että se olisi ehkä laskettu jo pahoinpitelyksi. Sylissä lapsi sitten lopulta rauhoittui, mutta omaan sänkyyn siirtäminen sai taas aikaan paniikin. Lykkäsin lopulta tutin takaisin ja muumin kainaloon, ja päätimme miehen kanssa yksissä tuumin, että vieroitetaan joskus toiste. (Vetosimme siihen, että sairasta lasta ei saa vieroittaa, vaikka lapsi olisi mitä ilmeisimmin tarpeeksi terve leikkimään tutilla ja käyttämään sitä ainoastaan vallan välineenä vanhempiensa pompottamiseen.)

Huolimatta iltaräyhästä ja parin päivän kotiarestista flunssaisen lapsen kanssa fiilikset ovat kuitenkin nousujohteiset. Edellinen avautuminen teki hyvää, ja vatvominen kans. Ilmeisesti mun vaan pitää saada vatvoa asioita niin kauan, että jopa itse - sivullisista puhumattakaan - kyllästyn aiheeseen ennen kuin voin keskittyä muuhun.

Tänään oli kiva päivä: oltiin katsomassa Muumit-jääshow'ta. Igge oli aivan tohkeissaan: aluksi luistelevat muumit jännittivät niin, että ukkeli ei uskaltanut muuta kuin istua hipihiljaa sylissä ja näprätä mamman sormia. Vähän ajan päästä esitys vei mukanaan, ja tyyppi osoitteli aivan täpinöissään jäälle huudellen MUU, MUU. Nipsu on luonnollisesti hauva ja Haisuli tintu - en tiedä, mikä siinä muistuttaa lintua. Herra intoutui myös hytkymään musiikin mukana ja antamaan aplodeja aina silloin, kun kukaan muu ei taputa. Myös väliajalla jäätä putsannut huoltoauto sai raikuvat aplodit. Kokemuksen kruunasivat Igen elämän ensimmäiset popcornit, jotka maistuivat niin hyvin, että taisi tulla viikon suola-annos täyteen kerralla.

Oli hupaisaa seurata Igen eläytymistä ja intoa. En olisi uskonut, että ipana jaksaa vielä keskittyä noin hyvin esitykseen, mutta näköjään mun vauva onkin isompi poika kuin luulinkaan. Me ei olla kovin paljon harrastettu mitään lapsiperheaktiviteetteja, konsertteja tai HopLopeja, mutta aika näyttää olevan kypsä sellaisiinkin touhuihin, eikä ajatus edes tunnu yhtään kamalalta. Päinvastoin oikeastaan, jotenkin pätkän riemun seuraaminen on aika koukuttavaa. Ja miten sen nyt sanoisi, on niin vaivatonta olla kaltaistensa seurassa. Lapsiperheenä lapsiperheiden seassa. En olisi vielä pari vuotta sitten uskonut, että näinkin voi olla.

Meidän lastenhoitaja teki viime viikolla kolme lyhyempää päivää, jotta hän ja hoidettavat saisivat tutustua puolin ja toisin. Igge tosin sitten sairasti niistä kaksi, mutta se ensimmäinen kerta meni erinomaisesti. Hoitaja otti hienosti kontaktia lapsiin ja nämä puolestaan tuntuivat hyväksyvän hänet heti. Tapahtuipa sellainenkin ihme, että jätin Igen ensimmäistä kertaa ikinä hoitoon niin, että se ei rynnännyt itkien perääni ovelle, vaan jäi huolestuneesta vilkaisusta huolimatta jatkamaan "kiikan" lukemista, kun vilkuttelin heiheit ovelta. Aika hieno homma.

Ensi viikosta eteenpäin mulla onkin sitten viikoittain kolme kokonaista päivää omille hommille. Luksusta! Pinossa odottaa kuusi tenttikirjaa, joiden lukemiseen on aikaa alle kaksi viikkoa, mutta kirja päivässä on ennenkin ollut ihan hyvä rytmi... Olen myös haaveillut töistä (joskaan en omistani), joten epäilemättä nyt on todella hyvä aika tehdä vähän muutakin kuin kotiasioita. Kesäkuusta eteenpäin niille saakin sitten taas omistautua hetkeksi aika totaalisesti. Ja epäilemättä se kesäkin on täällä nopeammin kuin arvaakaan, kun kevääksi on kaikkea muuta miettimistä.

Odotuksia odottamisesta

2011-01-27T23:05:00.002+02:00

Olen miettinyt viime päivinä paljon kaikenlaista, erityisesti, miten kuvittelin voivani ottaa toisen kierroksen rennommin. Monella tavalla niin onkin - en ole juurikaan hermoillut mitään fyysisiä oireita - mutta huomaan kuitenkin kasanneeni päässäni tätä raskautta kohtaan odotuksia, joita en ole myöntänyt edes itselleni. Vaikka järki sanoo, että se on typerää, pää ei meinaa totella.

Siksi tunnustan, että tunnistan odottaneeni/odottavani ainakin seuraavia asioita:
- Tämäkin raskaus saa alkunsa heti ja puolivahingossa. Oh, kävi niin, että nappasi "vasta" toisesta (ainakin teoriassa) mahdollisesta kierrosta. Miten reagoin minä? Olin valmis heittämään hanskat tiskiin ja luovuttamaan koko homman.
- Tällä kertaa saan tyttären. No en saa, mitä pohdin jo edellisessä postauksessa. Edelleenkään en ole pettynyt tulevaan lapseeni ja olen ihan oikeasti sitä mieltä, että molempi parempi, mutta välillä edelleen käy mielessä, että olisin kuitenkin halunnut olla myös tytön äiti. Jotenkin kai kyse on siitä, millaisia tiedostamattomia mielikuvia äitiydestä päässäni lymyilee - alkaen lapsuuden nukkeleikeistä, joissa suosikkini oli pitkätukkainen, maailman ihanin Emilia-nukke. Oi sitä onnen päivää, kun sain valita haluamani nuken Hakaniemen hallin nukkekaupasta. Muistan sen vieläkin. (Minulla taisi olla pienenä yhteensä kolme nukkea: kalju Pekka-vauva, lyhyttukkainen Kaisa ja sitten viimein unelmien täyttymys, Emilia.)
- Nyt osaan liikkua ja syödä enkä heittäydy sohvalle ja uskottele itselleni, että kyllä se imetys laihduttaa. Vielä ei ole myöhäistä, mutta paremminkin voisi mennä (painoa on tullut ehkä pari kiloa, mutta viimeksikin pahin nousu tapahtui vasta myöhemmin.)
- Tämä lapsi ymmärtää pysyä loppuraskaudessakin pää alaspäin ja saan sen "oikean" synnytyksen - vaikka kokemuksen luulisi kuitenkin opettaneen, että ei kannata luoda itselleen liian kovia ja ehdottomia odotuksia, koska pettymys on sitten sitä isompi, kun ne eivät toteudukaan.
- Imetys sujuu alusta asti ongelmitta: lapsi syö kuin unelma ja kasvaa kaikilla käyrillä. Lienee turha sanoa, että tiedän kyllä, että tätäkään ei kannata liikaa etukäteen murehtia.
- Tässä raskaudessa järjen mopo ei karkaa kokonaan käsistä. Jep.

Milloin ne ihanat, vaaleanpunaiset onnen hormonit oikein iskevät päälle? Puuh. Haluaisin vähän leijua onnellisissa huuruissa.

P.S. Igge sairastaa, olen valvonut liikaa ja väsynyt lohduttamaan surkeaa pientä nuhanenää.
P.P.S. Vähän kyllä helpottaa myöntää omat typeryytensä. Vaikka toki aika paljon myös nolottaa.
P.P.P.S Igge-kevennys:
Eilen aamulla ukkeli kiskoi mut kädestä keittiöön, osoitti vedenkeitintä ja komensi päättäväisesti, että KOKA. Minä laitoin kuuliaisesti puuroveden kiehumaan. Herra osaa ainakin vaatia palvelua.

Edit n. varttia myöhemmin: Luettuani tämän itse päätin, että nyt mä ihan oikeesti lopetan tämän vatvomisen. Menen sänkyyn miehen kainaloon, panen silmät kiinni ja fiilistelen tuota pientä pyöriäistä, joka tökkii mua as we speak. Mulla ei toden totta ole mitään syytä valittaa, joten mistä hitosta mä näitä paineita oikein kehitän?

Tytöistä ja pojista

2011-01-18T21:08:00.002+02:00

Huomenna raskaus on laskennallisesti puolivälissä, mikä on tietenkin huijausta. Oikeastihan kahtena ensimmäisenä viikkona en edes ollut raskaana, seuraavat vajaat kolme menivät vielä onnellisessa epätietoisuudessa ja vielä on mahdotonta sanoa, josko tätä onkin vielä jäljellä vaikka 22 viikkoa.

Tänään käytiin joka tapauksessa puolivälin rakenneultrassa, ja mieskin ehti vastoin odotuksia mukaan. Ihanaa huomata riemastuvansa melkein kuin elokuvissa, kun se laukkasi odotushuoneeseen viime minuuteilla. Hymyilytti. Sotakirves on haudattu, levätköön rauhassa.

Vauva vastasi viikkoja ja kaikki osat olivat paikallaan. Tutkimuksen tehnyt kätilö oli piristävän puheliasta sorttia, selitti koko ajan tarkasti, mitä etsii ja missä näkyy mitäkin. Igen rakenneultrassa oli pitkiä hiljaisuuksia, jolloin ehdin jo kuvitella vaikka mitä. Nähtiin maailman suloisimmat pienet jalat ja todistettiin volttia perätilasta pää alaspäin.

Sukupuolensakin vauva esitteli heti alkuun, jopa niin, että kaltaiseni maallikkokin sen tunnisti. Ei varmaan siis ole vaikea arvata, että Igge taitaa saada pikkuveljen.

Niin. Etukäteen ajattelin, että molempi parempi, tuli sitten yksi kumpaakin tai veljekset. Ja vähän siltä tuntuu, että näinhän sen piti mennäkin. Mutta en olisi rehellinen, jos väittäisin, että en olisi halunnut tytärtä. Varsinkin, kun voi olla, että meidän lapset on tässä. (Vaikka kätilö kyllä ehdotti, että tuutte sitten vuoden päästä uudelleen, niin katotaan teille silloin se tyttö. Mies ei lämmennyt ehdotukselle.)

Tiedän, että olen onnellisessa asemassa, jos mun pettymys on sitä luokkaa, että voi ei, meille tuleekin kaksi maailman ihaninta poikaa. Tai en oikeastaan edes voi sanoa pettymys, vaan ennemminkin olen vähän haikea. Oikeastihan kyse ei ole mitenkään tästä lapsesta itsestään - se on oma itsensä ja rakas sellaisenaan, kaikesta kitinästäni huolimatta mua melkein sattuu välillä onnesta, kun ajattelenkin tuota sisuksiani monottavaa pientä olentoa - vaan mun omista haaveista. Olen kuunnellut jo Igen odotusajoista asti miehen haaveilua kaikista "poikien jutuista", ja olisin halunnut itsekin kokea sen. Olla äiti olennolle, joka kokee niitä samoja asioita kuin itse olen kokenut kasvaessaan naiseksi. Tehdä yhdessä tyttöjen juttuja - en tarkoita välttämättä mitään shoppailua - vaan ihan mitä vaan, mikä innostaa ja kiinnostaa molempia.

Minä en edelleenkään tiedä mitään siitä, millaista on olla poika tässä maailmassa, mutta tyttönä ja naisena olemisesta minulla on pian 32 vuoden (voi hyvä jumala että mä olen muuten vanha) kokemus. Väitän, että on olemassa asioita ja kokemuksia, joihin ei törmää ja joita ei kokonaan ymmärrä, ellei itse ole tyttö, ihan niinkuin pojan elämässä ja kehityksessä on asioita, joista minulla on vain toisen käden tietoon perustuva aavistus

Jännä juttu kyllä, koko kysymys lapsen sukupuolesta. Eihän koko asiaa enää edes mieti, kun pötkylä on ulkona. Silloin on ihan itsestäänselvää, että totta kai meille tuli juuri tämä lapsi, olipa vehkeiden malli millainen tahansa. Minusta oli ihanaa, kun kerroin ystävälle, joka riemuitsi ihan aidosti, että ihanaa, saatte veljekset, vau. Olin aivan järkyttynyt, kun tässä joskus joku bloggaaja (pahoittelen, en enää muista kuka ja missä) sai samankaltaisiin uutisiinsa kommentin, jossa ihan oikeasti pahoiteltiin asiaa ja todettiin, että no voihan ne nyt sitten edes käyttää samoja vaatteita, vaikka onhan se laiha lohtu. Siis mitä helvettiä - tarvitaanko siihen oikeasti lohdutusta, jos jollekin luvataan jo toista tervettä lasta? Pitää olla aika kieroutunut ajatusmaailma ihmisellä. Eihän se lapsi itsessään ole mikään pettymys.

Sitäkin olen tässä miettinyt, että minähän olisin jossain päin maailmaa oikein unelmavaimo, kun synnytän pelkkiä miespuolisia perillisiä ja suvunjatkajia. Mistä pääsinkin siihen, että onhan se kyllä oikeastaan aikamoinen onni, että täälläpäin tyttövauvat ovat yhtä tervetulleita kuin pojatkin.

Se kyllä vähän harmittaa, että mulla olisi ollut nimi valmiina tytölle, mutta pojalle ei mitään. Ja olisin niin halunnut ostaa edes jonkun koltun. Totesinkin tuossa miehelle, että ei auta, kyllä meidän on yritettävä vielä kerran tämän jälkeenkin. Vaikka epäilemättä lopputulos on se, että viiden vuoden päästä meillä on kolme poikaa.

Lisää kitinää

2011-01-17T20:52:00.004+02:00

Pahoittelen, mun postaukset on nykyään pelkkää kitinää. Fiilikset vaan on jotenkin alamaissa, talvi ei sovi mulle eikä ehkä nää raskaushormonitkaan. Vaikka periaatteessa kyllä ärsyttää sekin, että mies esimerkiksi vetää heti esiin sen hormonikortin, jos mulla on pinna kireellä, vaikka sanoisin ihan asiasta.

Ensinnäkin Igellä on joku vaihe, tai sitten sitä riivaa se viimeviikkoinen influenssarokotus. Ruoka ei maistu (mikä on erityisen omituista, kun kyse on lapsesta, joka normaalisti syö käytännössä mitä vaan), pikku-ukkeli vaan kitisee ja roikkuu mun lahkeessa ja ruinaa syliin. Paskamutsilla meni kiukutteluun hermot kaksikin kertaa, ja sitten podin huonoa omaatuntoa.

Toiseksi koko viikonloppu meni perustavanlaatuisia vastuunjakokeskusteluita käyden. Jippiaijee. Nykyään kun tuntuu, että tässä huushollissa ei tapahdu yhtään mitään, jos mä en huolehdi ja järjestä ja jäkätä osallisille useampaan kertaan aiheesta. Mua ei yhtään huvita olla mikään kotilohikäärme, mutta välillä loppuu keinot kesken. Asiat ovat tietysti sinänsä pieniä, mutta kun ne kasaantuvat päässäni viikkojen ja kuukausien ajan, niistä kasvaa yhdessä sellainen pas*kaläjä, että oksat pois. Siis likavaatteet eivät vaan löydä tietään pyykkikoriin, työpaperit roikkuvat viikkotolkulla pitkin ja poikin, kellariin menossa olevat tavarat lojuvat ulko-oven edessä kolmatta viikkoa, jääkaapin sisältöä ei päivitä mihinkään suuntaan kukaan muu kuin minä, mihinkään ei ehditä ajoissa, jos minä en aloita hoputtamista kolme tuntia ennen lähtöä, kukaan muu ei osaa ajatella, että lapsen päiväunien aikaan meidän pitää olla joko kotona tai jossain, missä voi nukkua kärryissä, lapsi ei saa ruokaa ajoissa, jos en huomauta, että alkaa olla ruoka-aika - no, ymmärtänette pointin.

Ymmärrän, että miehellä on töissä just nyt kiire ja ymmärrän, että verraten uusi duuni vie edelleen paljon voimia ja ymmärrän niin perkeleesti muutenkin, mutta kun mulla vaan leviää itselläni pää välillä. Ja keskusteluthan ei tietenkään vie mihinkään, jos kumpikin on vaan omasta mielestään jääräpäisesti oikeassa. Meilläkin kun sattuu tätä taloutta pyörittämään kaks melkoisen itsepäistä ihmistä, niin niitä kompromisseja ja ratkaisuja ei vaan ihan helpolla löydy.

Sotakirves on onneksi taas toistaiseksi haudattu, ja näillä sit varmaan mennään, kunnes pikkuhiljaa taas ne likaiset sukat alkaa tehdä pesää makkarin lattialle (minkä hemmetin takia ne pitää oikein asetella sinne vierekkäin?) ja muutenkin palataan "normaaliin", mitä mä kattelen, kunnes taas kilahtaa hermot ja räjähdän ja mies suuttuu räyhäämisestäni ja taas mennään. Puuh. Vaikka vissiin nämä vastuunjakokeskustelut on aika yleisiä pikkulapsiperheissä, ainakin jos on uskominen omia vertaistuki-ihmisiäni.

Eikä siis pidä ymmärtää väärin, mies huolehtii kyllä esimerkiksi tosi paljon Igestä iltaisin ja viikonloppuisin, mutta musta vaan tuntuu, että koko show'n pyörittäminen valuu ajoittain kokonaan mun harteille. Siis että mun pitää kuitenkin koko ajan muistutella niistä syömisistä ja nukkumisista, kun muuten menee aivan ranttaliksi koko homma. Eikä tääkään nyt tarkoita, että meillä noudatettaisiin mitään minuuttiaikataulua, mutta jos Igge ei saa ruokaa ajoissa ja väsymys iskee päälle, touhu menee tosi helposti itkuksi ja raivaroimiseksi, eikä siinä ole mitään järkeä.

Avaudunpa nyt sitten vielä samaan syssyyn yhdestä aiheesta, jonka olisin kyllä jo halunnut unohtaa. Tämä olkoon viimeinen kerta, ilmeisesti tästä aiheesta on mahdotonta sanoa mitään ilman, että joku ymmärtää väärin ja ottaa itseensä. Kyse on siis siitä omien lasten taidoilla brassailusta. Olen tässä viime aikoina lukenut blogista jos toisestakin kommentteja, joiden ainakin itse tulkitsen ajoituksen ja muotoilun perusteella koskevan hiljattain täällä käytyä keskustelua.

Haluan nyt vielä kerran korostaa, että mun mielestä siinä, että ihminen on ylpeä lapsestaan, ei ole mitään pahaa ja jokainen kirjoittakoon listoja lastensa taidoista vaikka joka jumalan päivä. Ei se ole ollut kertaakaan mun pointti, vaan se, että asioita voi ilmaista kovin moneen sävyyn. Mua edelleen vituttaa sellainen kritiikitön oman jälkikasvun ylistäminen muiden kustannuksella, jonka seurauksena kasvaa kärjistetysti just sellaisia "mä haluun isona julkkikseks" -nuoria, jotka pyrkii epätoivon vimmalla Seiskaan ja Idolsiin eikä kestä lainkaan kritiikkiä. En myöskään tykkää siitä, että toisten lasten saavutukset mitätöidään muka-hauskoilla "noin meidänkin Jari-Petteri teki mutta paljon pienempänä :D :D" -kommenteilla.

Mä en myöskään mitenkään tarkoita, että ilmiö rajoittuisi mitenkään blogeihin. Kyllä näitä kohtaa muuallakin: kauhuesimerkkinä nyt vaikka se eräskin neuvolan kokoama piiri a.k.a vauvojen vertailukerho, jossa oli samanikäisiä vauvoja. Ne vauvat, jotka oppivat ensiksi kääntymään, pantiin piirin keskelle esittämään taitoaan ja ne vanhemmat, joiden vauvat eivät kääntyneet, istuivat vaan hiljaa, kun koko keskustelu koski sitä hiivatin kääntymistä. (Terveisiä vaan sinne tämänkin kokeneelle.) Sen sijaan vaikkapa te siellä salasanojen takana ihanien lapsienne taidoista viime aikoinan kirjoittaneet (tiedätte varmaan ketä olette :), teistä yksikään ei ole ikinä antanut ymmärtää, että muiden lapsista ei ole mihinkään omaanne verrattuna tai kirjoittanut mitenkään kritiikittömästi tai epärealistisesti, vaan päinvastoin niin, että teistä ja lapsistanne saa moniulotteisen ja elämänmakuisen kuvan. Teistä kukaan ei myöskään ota itseään liian vakavasti, mitä itse arvostan ihmisissä yleensäkin tosi paljon.

Ja hei, kyllähän mäkin kerron täällä, kun Igge tekee mun mielestä jotain koomista tai oppii jotain uutta. Sekä siksi, että jutut jää jonnekin muistiin että siksi, että tää on ainoa foorumi, missä kehtaan puhua näin paljon lapsestani. Täällä ei tarvitse pelätä, että yhtäkkiä huomaa vastapuolen tuijottavan lasittuneesti kaukaisuuteen - kenenkään kun ei oo pakko lukea mun ihmelapsesta tai mun ehkä-ei-sit-niin-kauheen ihmeellisestä arjesta.

Mutta se siitä, tää asia on nyt ainakin toistaiseksi loppuunkäsitelty. Vähän niinkuin meidän viikonlopun taistelut. Liennytyksen hengessä paistoin tänään Pirkan ohjeella tiramisurahkalla täytettyä bostonkakkua ja olin siis ensimmäistä kertaa elämässäni pullantuoksuinen äiti. (Tää on toinen kerta elämässäni, kun leivoin pullaa.) Lapsi tosin kieltäytyi maistamasta tekosiani, mutta mies ja sisko söivät kiitettävän innokkaasti. Taidan vielä palkita itseni kunnon siivulla ennen kuin painun pehkuihin. Namnam.

P.S. Huomenna on rakenneultra, pitäisköhän nyt alkaa hermoilemaan?
P.P.S. Ai niin, kirjoitettiin vauvakirjaan Igen sanavarastoa ja haa, lapsi pääsi kuin pääsikin näin puolentoista vuoden iässä melkein the kehitysoppaan a.k.a Vauva-lehden suositukseen, joka oli 50 sanaa. Tais jäädä neljää sanaa vaille. Että nyt vaan sitten hiekkalaatikoille ja keskustelupalstoille brassailemaan. Ja tietysti nyt jos alkais oikein valmentaa, niin voitais saada se oppimaan vielä muutama uutuus, ennen kuin mittariin tulee helmikuussa vuosi ja seitsemän kuukautta.
P.P.S. Se oli VITSI.

Little miss Sunshine

2011-01-09T21:25:00.008+02:00

Onkohan tämä jatkuva v*tutus joku raskausoire? En edes tajua, miten jaksan kipinöidä jatkuvasti jostain. Tänä viikonloppuna eniten ovat kiroiluttaneet:

- turha reissu vasta viikon päästä alkavaa vauvauintiin puskien kärryjä läpi kinosten
- kiukutteleva, kanavia ja tallennettuja ohjelmia kadottava uusi digiboksi, en vaan jaksa säätää (ja mä säädän meillä tällaset, mies vastaa piuhoista etc.)
- lastenhoitajan valinta, hakemuksia on tullut aika tolkuton määrä ja on ihan mahdotonta päätellä, kuka olis meille paras
- taas vaihteeksi jotkut nettikirjoitukset, miksi mä aina päädyn ennemmin tai myöhemmin lukemaan jonkun fanaatikon tai muuten vaan hihhulin juttuja synnytyksestä, imetyksestä ja vastaavista aiheista, vaikka en erityisesti ko. aihetta edes etsi?
- se, että lapsi herää tietenkin päiväuniltaan just silloin, kun vanhemmilla olis kovin mukavaa ihan keskenään
- vesiloskapaska tuolla ulkona
- jo viime raskaudesta tuttu ärtynyt iskiashermo (mutta hei, niitä riivatun liitoskipuja on toistaiseksi vähemmän ilmeisesti, koska istun paikallani huomattavasti vähemmän kuin töissä)

Plussiksi laskettakoon vihdoin ja viimein saapunut aikuiskoulutustukipäätös sekä selvästi aktivoitunut elämä navan takana. Silti koko homma tuntuu taas/edelleen hyvin epätodelliselta. En ole hankkinut vauvalle mitään, en osaa. Mun mielestä on aina vaan jotenkin hämmentävää, miten eri tavalla ihmiset odotukseensa suhtautuu - toisilla on tässä vaiheessa jo rattaat odottamassa ja vaippavalinnat selvillä. Ja mä oon sentään toista kertaa asialla, eka kerralla olin vielä enemmän pihalla siitä, mihin tässä oikein ollaan menossa. No, kokemus on myös osoittanut, että kaikenlaisia hankintoja ehtii kyllä varsin mainiosti tekemään myös vaikka vasta äitiysloman alettua, tosin tällä kertaa on vissiin vähän muutakin tekemistä kuin roikkua verkkokaupoissa ja Stockmannilla.

En tiedä, johtuuko se sitten siitä, että en ole sisäistänyt koko asiaa, mutta mulla on jotenkin kovin huoleton olo sen suhteen, että ensi kesänä meillä on kaksi natiaista. En ole pohtinut Igen mustasukkaisuutta (epäilemättä Igge on mustasukkainen, mutta tottunee tilanteeseen ennemmin tai myöhemmin, eikä se edes tule muistamaan aikaa, jolloin oli ainoa lapsi), en ikäeron sopivuutta tai epäsopivuutta (kuvittelen, että sillä ei pidemmällä aikavälillä ole kovin suurta merkitystä, onko ikäero vajaat kaksi vuotta vai reilut kolme vuotta, ehkä eroa on vasta siinä, jos vuosia alkaa olla välissä viisi tai seitsemän tai kymmenen), en omaa jaksamista (onhan tästä selvinneet muutkin, en jaksa ottaa suuria paineita), en parisuhteen tilaa (tuntuu vaan niin luonnolliselta, että me ollaan me ja luulen, että tarvitaan muutakin kuin muutama pikkulapsivuosi, että asioiden tila muuttuisi), en käytännön järjestelyitä (niitä ehtii miettiä keväällä). Jotenkin vaan haahuilen luottaen siihen, että kaikki järjestyy.

Tosin viimeksikin kuvittelin, että mulla säilyy järki päässä all the way. Ihan niin ei käynyt, vaan se hiivatin imetyssirkus otti aika koville ja tunteet veivät naista varsin huolella. Näin jälkikäteen omat purkaukset onneks myös naurattaa, eikä ainoastaan itketä häpeästä. Aika harva siitä alusta taitaa selvitä ihan tyylipuhtaasti, vaikka kuinka siltä näyttäisi, että muut ne vaan mennä posottaa pötköt kainalossa ilman huolen häivää. (Ja parin eka viikon perusteella ei muuten kannata vetää mitään johtopäätöksiä, ne on yleensä ne helpoimmat. :)

No joo, saa nähdä, miten tällä kertaa käy. Ainakin tiedän, että ei se imetys todellakaan siihen kaadu, että vauva saa välillä pulloa, eikä mikään vaihe kestä ikuisesti, vaan ajan myötä useimmat asiat järjestyvät - ja uusia ihmetyksen aiheita tulee tilalle. Mä uskon, että vauvaa ei kannata yrittää kovasti tulkita, koska ne ei noudata mitään logiikkaa, ainakaan aikuisen ymmärrettävää. Helpommalla pääsee, kun ei liikaa ajattele eikä varsinkaan sorru itseänikin usein vaivaavaan perusvirheeseen, jatkuvaan tiedonmetsästykseen ja itsepäiseen pyrkimykseen löytää kaikelle joku selitys.

Olen myös viime kertaan verrattuna oppinut tuntemaan itseni äitinä. Kaikki kunnia niille, jotka jaksavat vääntää itse soseita luomuvihanneksista ja käyttää pelkkiä kestovaippoja ja pitää lasta ihokontaktissa liinassa ja olla käyttämättä tuttia ja täysimettää puoli vuotta ja hieroa vauvaa säännöllisesti ja laulaa sille jo kohdussa ja tulkita vessahätäviestejä ja whatnot - musta ei sellaiseen ole enkä mä rehellisesti sanottuna edes usko, että lapsen elämän eväät ovat tuollaisista asioista kiinni. Jotkut vetoavat mielellään "lapsensa parhaaseen", minkä voi syyllistyessään tulkita niin, että toisia valintoja tehneet eivät ajattele lapsensa parasta. Henkilökohtaisesti en usko, että noilla asioilla loppujen lopuksi juuri muuta tekemistä lapsen parhaan kanssa kuin se, että joku voi olla tyytyväisempi äiti toimiessaan niin. Ihan niin kuin itse tiedän olevani parempi äiti ja puolisko, kun käytän aikani ja energiani johonkin muuhun.

Ensi viikolla onkin sitten luvassa ainakin kevään opintosuunnitelman tekoa, lastenhoitajan valinta, norjalaisten joulujuhlat ja reilun viikon päässä häämöttävän rakenneultran odotusta. Ja toivon mukaan vähän vähemmän loskaa ja kireetä pinnaa kuin tänään.

Kakkaraivari

2011-01-04T12:35:00.003+02:00

Tämä postaus käsittelee vain kakkaa. Mulla on nimittäin kakkaraivari. EN JAKSA SIIVOTA SITÄ KAKKAA JATKUVASTI KAIKKIALTA MUUALTA PAITSI POTASTA! ARGH! Taas pyörii vessanmatto koneessa, kun ei kelvannut sinne pottaan päkistää, vaan piti nousta ja turauttaa matolle. Aina sama homma.

Käsikirjoitus on selkeä. Igge sanoo kakka, kakka, jolloin minä kiidätän ukkelin potalle. Tai sitten Igge on juuri syönyt (huom. positiivista kuitenkin, että syö itse!) ja minä kiidätän ukkelin potalle. Istutaan, minäkin vessan lattialla, luetaan kirjoja (kielellinen kehitys mielessä, haahaa), katellaan tintuja ja pupuja ja prumprumeja ja kukkia ja mitä niissä nyt on, ihmetellään sitä jalkojen välissä roikkuvaa "pippeä". Istutaan vartti, kaksikymmentä minuuttia, kunnes ipanalla on hanurissa potan kuva. Mutta itse potta se vaan kumisee tyhjyyttään. No, sovitaan, että istuskelut on istuskeltu, ipana nousee ja a) kakkaa matolle tai b) saa puhtaan vaipan ja ilmoittaa 30 sekunnin kuluttua, että kakka. Ja siellähän se sitten lepää.

Selvästikään kyse ei siis ole siitä, että Igge ei suostuisi kakkimaan muualle kuin vaippaan. Kyllä se suostuu. Ihan kaikkialle muualle paitsi sinne hiivatin pottaan. Eikä Igge myöskään lainkaan protestoi itse potalla istumista, se menee siihen ihan mielellään. Mutta miksi, miksi, oi miksi se ei voi kakkia sinne? Ja miten mä saan hermoni riittämään, tekis mieli unohtaa koko homma ja antaa sen kulkea vaipoissa hamaan esikouluikään, jos ei kerran potta kelpaa! Puuh.

Ah, kylläpä helpotti saada turhautuma ulos. Vinkkejä kakan houkutteluun otetaan vastaan, jos jollain on ollut samanlainen pottakieltäytyjä. Minä taidan mennä nyt lounaalle, kun Igge nukkuu (huom. positiivista kuitenkin, että nukahtaa itse huutamatta). Haastateltiin tänään yksi hoitajakandidaatti ja iltapäivällä tulee toinen. Jo ensimmäinen vaikutti tosi hyvältä, oikein kiva 25-vuotias mimmi, joka on työskennellyt ryhmäperhepäivähoitajana ja jolla oli tosi hyvät suositukset. Melkein olis tehnyt mieli palkata se saman tien.

Loppukevennys: eilen luettiin kirjaa, jossa sattui olemaan mukin kuva. Kysyin sitten Igeltä, että mikäs toi on. Vastaus tuli epäröimättä, sehän on selvästi KOOL eli suomeksi eikäkun ruotsiksi skål. Kukapa vanhempi ei olisi ylpeä, kun oppi on mennyt perille näin upeasti. :)

Piis, pliis!

2010-12-29T19:41:00.006+02:00

Mua edelleen vähän harmittaa tuo edellisen postauksen jälkihässäkkä, jolla ei sitten lopulta ollut ihan kamalasti tekemistä koko alkuperäisen tekstin kanssa. Haluan nyt kuitenkin tehdä selväksi, että tarkoitukseni ei ollut pahoittaa kenenkään teistä kommentin jättäneistä mieltä. Myönnän kyllä, että joskus kurkin joitakin sellaisia blogeja, joiden tiedän saavan verenpaineeni nousemaan, mutta ne eivät kyllä ole lukulistallani enkä käy niissä "nimelläni" kommentoimassa. Olen joskus aiemminkin kirjoittanut tuosta oman lapsen taidoilla kehuskelusta, ja myös silloin olin haistavinani, että ihan väärät ihmiset ottivat tekstistä vähän itseensä ihan turhan takia. Minusta oman lapsen ja hänen taitojensa ihailu on ihan luonnollista, mutta minua ärsyttää se, jos ihailusta paistaa läpi, että omaa lasta pidetään selvästi muita samanikäisiä älykkäämpänä ja taitavampana ja kuvitellaan, että lapsen taidot ovat vanhempien "valmennuksen" ansiota.

On totta, että esimerkiksi lukemisen on ihan tutkimuksissakin todettu korreloivan kielen kehittymisen kanssa, mutta vaikutus ei varmasti ole ihan niin suoraviivainen ja yksinkertainen, että esim. jonkun tietyn lapsen kielellisen kehityksen tahdin voisi sanoa johtuvan ahkerasta lukemisesta tai lukemattomuudesta. Sitä paitsi minä vähän uskon, että osittain näihin lukemisen ja kielen kehityksen korrelaatiota todistaviin tutkimuksiin vaikuttaa se, että lapsi, joka on luontaisesti kiinnostunut kielestä ja/tai omalla kehityskaarellaan juuri otollisessa iässä, myös lukee ja luetuttaa enemmän kirjoja. En siis tiedä, voiko kukaan varmuudella sanoa, johtuuko kielen kehittyminen ahkerasta lukemisesta vai ahkera lukeminen kielen kehittymisestä. (Ja niin, kai mun nyt on pakko vielä selventää, että Igge tykkää kirjoista ja luemme niitä yhdessä päivittäin, joten nämä avautumiseni eivät johdu syyllisyydestä. Igen kielellinen kehitys ei myöskään ole mitenkään jäljessä tai erityisen hidasta, joten en myönnä olevani kateellinenkaan. :)

Toivon myös, että edellisen postauksen kommenttikeskusteluun osallistuneet ja sitä lukeneet eivät kukaan tunne itseään minun takiani loukatuksi, koska se ei tosiaan ole ollut tarkoitukseni. Mietin pitkään kommenttien poistamista, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että minä en ole vastuussa aikuisten ihmisten sanomisista ja sitä paitsi oli aika hankalaa poistaa vain osaa kommenteista ilman, että toisista olisi kuitenkin käynyt selville, mistä oli kyse. Koko keskustelun poistaminen taas tuntui turhalta, koska minusta siellä oli ihan hyviä pointteja myös alkuperäiseen aiheeseen liittyen.

Summa summarum, toivon, että en ole tahattomasti ampunut kovin isoja herneitä kenenkään nenään. Piis ja laav, eikös?

Nonni, sitten muihin kuulumisiin. Ollaan Igen kanssa lomailemassa täällä "mummun" ja "kukin" hoivissa, ja on kyllä aivan sanoinkuvaamattoman ihanaa, että mäkin ehdin ottaa vähän rennosti. Oon jo ehtinyt kahteen otteeseen ilman lasta kaupungille alennusmyynteihin (aika lahoin tuloksin tosin, mutta löysin sentään muutaman paidan POPista Igelle ja pari tarpeeksi pitkähihaista halpispaitaa itselle) sekä lisäksi hammaslääkäriin, kun yksi poskihammas alkoi vihoitella. Jälkimmäisellä ei valitettavasti ollut alennusmyyntiä, mutta pakkohan se hammas oli hoitaa, kun se jomotteli niin ikävästi. Kävi ilmi, että hampaassa oli halkeama, johon oli kehittynyt pieni reikä, mutta nyt se on paikattu.

Raskausrintamalla ei oikeastaan oo muuta uutta kuin näemmä uusi viikko. Ulospäin ei oo kyllä enää epäselvää, että onko siellä pulla uunissa, mutta näin sisäisesti tuntuu hieman epävarmalta, kun liikkeet ei vielä(kään) tunnu kovin selvästi eikä usein. Katsoin just, että Igge alkoi juuri tällä samalla viikolla tökkiä ihan havaittavasti, joten nyt olen kehittänyt itselleni angstin siitä, että entäs jos tuolta ei tällä viikollakaan kuulu mitään. En kestä, nytkö se hiivatin hermoilu sitten alkaa, mä kun luulin säästyneeni siltä tällä kertaa. Järki sanoo, että turha mun on tässä vaiheessa vielä huolehtia, mutta kun minkäs teet. Muutenkin oon jotenkin yliherkkänä, kyynel nousee silmään milloin mistäkin ja yleisin olotila on huolensekainen vitutus. Aika hehkeetä.

No, tästä on toivottavasti suunta vaan ylöspäin. Taidan kuitenkin jäädä hautomaan synkkiä ajatuksiani ens vuoteen asti. Hyvää uutta vuotta siis itse kullekin säädylle ja palataan asiaan ensi viikolla! Luvassa on ilmeisesti mm. ratkaisu lapsenhoitodilemmaan, kerron siitä lisää sitten.

Loppukevennysedit vähän myöhemmin: Igge katsoi äsken isovanhempien kanssa uutisia. Kun ruudussa näkyi ilmassa lentävä mäkihyppääjä, ukkeli innostui aivan valtavasti ja huusi TITTA, TINTU! No aivan, lentäähän ne linnutkin :D

Puhuminen on hopeaa

2010-12-27T10:06:00.003+02:00

Narinaton joulu on lusittu, ei ehkä mennyt ihan narinatta, mutta periaatteessa oli hyvä, lämmin, hellä mieli jokaisen. Olis vaan voitu ehkä vähän vähemmän kulkea kellon kanssa ja jättää enemmän aikaa olemiseen. Miehelle iskee vanhemmillaan aina joku hiivatin reipaspoika-syndrooma, sen pitää koko ajan touhuta jotain. Tavallaan se olis liikuttavaa, jos ei se olis niin ärsyttävää.

Mut yleisesti ottaen tunnelma oli lämmin. Oltiin oltu kilttejä ja Igge erityisesti, suurimman suosion saivat ehkä Plaston traktori ja kuljetusrekka sekä Vilacin ihana metallinen potkuauto, just tollanen keltainen kuin kuvassa (lainattu täältä). Muita leluja ei olla vielä kaivettu esille, kun tultiin vasta eilen illalla kotiin. Lisäksi Igge sai ainakin pari kivaa Brion lelua, Maisa-hiiri-dvd:n, Sås&Kopp-levyjä, villasukkia, pyjaman ja nuppipalapelin. Olin itse hirmuisen tyytyväinen, kun mies oli niin liekeissä lahjastaan, hankin sille "päälahjaksi" retkiluistimet. Mun suosikkilahjukset olivat lahjakortti kasvohoitoon ja päähierontaan sekä cK:n pinkit pyjamahousut, niissä kelpaa loikoilla, jahka tänään päästään illalla mun vanhempin luokse täysihoitoon. Ja tietysti kaikki kirjat. Aloitin Finlandia-palkitun Nenäpäivän lukemisen, mutta en oo kyllä ihan vakuuttunut - muistuttaa jotenkin ahdistavasti mun mielestä Hotakaisen Juoksuhaudantietä, joka oli yksi ärsyttävimmistä kirjoista, joita olen koskaan ikinä milloinkaan lukenut.

Ärsyyntymisestä puheen ollen, oon tässä viime aikoina sortunut vertailemaan Igen kehitystä muiden lasten osaamiseen, tällä kertaa nimenomaan koskien puhetta. Tai ehkä ennemminkin ärsyyntynyt siitä, että välillä tuntuu, että kaikkien muut samanikäiset lapset blogeissa ja Facebookissa puhuu lauseita ja osaa vaikka mitä sanoja ja laulaa ja ihme kun eivät jo lukemistakin opettele. Sitten vielä Vauva-lehdessäkin sanottiin, että puolitoistavuotiaalla on 50 sanan aktiivinen sanavarasto, mikä tarkoittaa, että Igen pitäisi kahdessa viikossa varmaan tuplata osaamisensa. On tietysti hyvin todennäköistä, että puhejuttuja korostavat ne, joiden lapset ovat aikaisessa taidon kanssa, sillä terve järki ja internetmaailman ulkopuolinen kokemus kertovat kyllä, että kaikki puolitoistavuotiaat eivät toden totta puhu lauseita tai välttämättä vielä juuri mitään yksittäisiä sanoja enempää.

En oikein osaa selittää, mikä tässäkin aiheessa taas niin ärsyttää. Oikeasti en siis ole huolissani, koska Igge höpisee ja kommunikoi kyllä ahkerasti. Ja osaa ihan riittävästi sanoja ikäisekseen, ja vielä kahdella kielellä. Ehkä eniten kiristää välillä se sellainen "meillä puhutaan sitä ja tätä, mutta meillä onkin luettu ahkerasti kirjoja" -tyyppinen kommentointi. Siitähän voi rivien välistä lukea, että kyllä varmaan muutkin lapset voisivat osata, jos heillä olisi yhtä aktiiviset vanhemmat, jotka tukisivat lapsensa kehitystä. Eikä ärsytysvaikutukseltaan kamalasti toiseksi jää se, jos sattuu naureskelemaan jollekin lapsensa osuvasti päästämälle sanalle, ja heti joku on siinä brassailemassa, miten meillä kyllä sitä ja tätä ja sitten se meidän lapsi sanoi siihen ja ton se sanoi jo silloin puoli vuotta sitten, hahhahhah.

Siis onhan se hienoa, että vanhemmat on ylpeitä lapsistaan, ja olenhan mäkin ihan naurettavan ylpeä Igestä ja sen toilailuista, ei sillä. Mutta kuten aikaisemminkin on eri yhteyksissä tullut ilmi, mun mielestä on suunnattoman paljon kiinnostavampaa tarkkailla lasten huumorintajua ja muita sellaisia ominaisuuksia, sitä miten ipanat keksivät uusia asioita ja mitä omituisuuksia he touhuavat. (Niin kuin nytkin as we speak Igge kuskaa hirmuisen touhuissaan palapelin paloja tv-tason cd-laatikkoon. Aikuisen on mahdotonta käsittää, miksi touhu on niin kovin kiinnostavaa, mutta on kiehtovaa seurata sitä intensiteettiä, jolla ukkeli hommaansa keskittyy.) Miten mä nyt sen ilmaisisin, että on jotenkin paljon kiinnostavampaa ja huomattavasti vähemmän ärsyttävää, kun lapsen taitojen kehittymistä raportoidaan jossain kontekstissa, osana jotain tapahtumaa tai tilannetta kuin kuulla tai lukea loputtomia listoja piltin taidoista.

Toki kävelemiset ja muut ovat isoja asioita, mutta ne eivät ole mitenkään erityisen ainutlaatuisia taitoja. Ne asiat, jotka tekevät jokaisesta lapsesta ainutlaatuisen, ovat jotain ihan muuta. Jotenkin välillä tuntuu, että monilta katoaa lasten kanssa kokonaan perspektiivi: eihän muutamalla kuukaudella sinne tai tänne ole ihmisen elämässä tosiasiassa mitään merkitystä. Sama koskee vaikka jotain imetystä, tavallaan ihmisen koko elämässä oikeasti aika pieni asia kasvaa aivan huimiin mittasuhteisiin. En väitä, ettei vauva-ajalla tai vaikka nyt sillä imetyksellä olisi mitään merkitystä, mutta niiden ylikorostuminen on tyypillistä ja aika yleistäkin, ainakin täällä netissä. Ehkä se johtuu siitä, että kun pienen lapsen kanssa pakosta elää kiinni hetkessä, niin ihmiselämän koko kaarta on vaikea hahmottaa.

Nyt Igge istuu lattialla viltin alla piilossa. Mun pitäisi varmaan mennä etsimään sitä, ennen kuin reppana vallan tylsistyy. Muutaman tunnin päästä onkin sitten vuorossa ah, niin ihana neljän ja puolen tunnin junamatka kaksin ipanan kanssa ja sitten, sitten alkaa mun loma, kun pääsemme viikoksi viihdytysjoukkojen hoteisiin. Can't wait!

Hyvää ja narinatonta joulua!

2010-12-22T20:48:00.004+02:00

AAAARGH. Kirjoitin just pitkän ja POSITIIVISEN tekstin, mutta sitten Blogger pahoitellen totesi, ettei voi toteuttaa pyyntöäni, ja koko tuotos katosi taivaan tuuliin. AAAAAARGH. Joudun hieman kokoamaan itseäni päästäkseni takaisin äskeiseen seesteiseen olotilaan.

Ei meinaa onnistua. Puuh. Hengitän syvään.

Tekis mieli kiroilla. Ääneen. Rumasti. Paljon. Mutta yritän nyt kuitenkin uusia äskeisen eittämättä nerokkaan kirjoitukseni edes sinne päin. Here goes.

Igge on oppinut nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä, mitä pidin vielä kuukausi sitten täysin mahdottomana. Olemme noudattaneet ikiomaa sekamelskaunikouluamme, joka toimii suunnilleen siten, että lasta rauhoitellaan ja silitellään, kunnes se lakkaa huutamasta, ja jos huuto alkaa uudelleen, niin rauhoittelu jatkuu. Kun lapsi oppi nukahtamaan vanhemman käsi selän tai rinnan päällä, siirryimme pikkuhiljaa siihen, että lapsi nukahti vanhempi sängyn vieressä. Siitä seuraava askel oli nukahtaminen vanhempi tuolilla sängyn päädyssä, sitten nukahtaminen vanhempi ovenraossa ja viimeiseksi ennen grande finalea nukahtaminen vanhempi näköetäisyydellä lasiovien takana lattialla lehteä lukemassa.

Ja ihme on tapahtunut, nyt ipanan voi jättää sänkyynsä mumisemaan ja kaltereita potkimaan ja se nukahtaa sinne - ilman itkuraivareita! (Joita toki niitäkin on viime viikkoina koettu, sekä lapselta että vanhemmilta.) Tai sitten uudella nukahtamistaidolla ei ole mitään tekemistä ponnistelujemme kanssa, vaan se olisi löytynyt joka tapauksessa, kun tähdet muuttivat oikeaan asentoon. Who knows, mutta aion nyt nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää!

Toinen uusi taito on vähemmän viehättävä, joskin jollain mittapuulla vähän koominen. Igge on nimittäin oppinut ottamaan vaippansa pois housuitta oleskellessaan. Tietenkin hän keksi tempun eräänä päivänä juuri silloin, kun allekirjoittanut oli vessassa eikä vahtimassa pikku paloletkua, joten nyt muutenkin kovia kokenut olohuoneen mattomme on myös virallisesti kastettu.

Kolmas ei-niin-kiva taito on ikkunalaudalle kiipeäminen sohvan tai vastaavan apuvälineen kautta. Meillä ei vissiin paljon tuuletella ensi kesänä. Siellä se pätkä seisoo ikkunaa vasten ja pärisee tuijottaen lumitraktoreita haltioituneena. Välillä kuuluu myös tuuttuut. Ja sitten jotain ampamppaa, joka saattaa tarkoittaa lamppua (tai lampa på svenska), vaan en ole varma. Ainakin ikkunasta näkyy kinoksittain "tunta" ja välillä taivaalla lentää tai räystäällä istuu "tinta". Ei oo siis ällä ihan hanskassa vielä. Tintat eli linnut sanovat kaikki kaakkaak, ja erityisen voimakkaasti ukkeli kaakattaa ankan tai vastaavan nähdessään. Lehmä sanoo muu, mutta muuten kaikki eläimet ovat hauvoja, mukaanlukien telkkarissa esiintynyt poro ja Korkeasaaressa bongattu leijona.

No niin, nyt alkaa jo vähän helpottaa. Ei ärsytä enää ihan yhtä paljon kuin äsken. Kyltäätästä. Siihen kadonneeseen postaukseen lurittelin myös joululahjoista, tai oikeastaan siitä, miten ainakin toistaiseksi Igge on saanut ihailtavan kivoja lahjoja: käyttökelpoisia vaatteita, kirjoja, astioita ja muuta käyttötavaraa sekä kivoja leluja. Pehmolelukasa ei peloistani huolimatta ole kasvanut alkuinvaasion jälkeen eikä meillä ole oikeastaan mitään muovikrääsää. Plaston mopoa en laske muovikrääsäksi, etenkin kun se on ahkerassa käytössä joka päivä. Joko meillä on käynyt ihan hirmuisen hyvä tuuri tai sitten meillä vaan on harvinaisen fiksuja sukulaisia ja kummeja. :)

Jotain horisin myös meidän lahjomisista muuten, mutta tyydyn tähän toteamaan, että minusta lahjojen hankkiminen ja antaminen on kivaa, kun vaan ajatus osuu kohdalleen. Onneksi lahjottavien määrä on jotakuinkin järkevä, etenkin kun suosimme yhteislahjoja: emme kummilasten lisäksi lahjo muita kuin ne, joiden kanssa vietämme joulua eli toisemme, molempien vanhemmat, kaksi siskoa (yksi minun, yksi miehen), mummini ja enoni.

Tänä vuonna joulu onkin vähän erilainen, kun ollaan miehen vanhempien vieraina. Meinasin jo taas aloittaa tyypillisen etukäteisahdistumisen (joka yleensä osoittautuu turhaksi), mutta sitten päätin, että tällä kertaa en jaksa. Sen sijaan julistan täten itselleni ja miehelle (oikeastaan jo toistamiseen) narinarauhan joulun ajaksi. Olen kitissyt viime aikoina sekä syystä että vähän syyttäkin siinä määrin, että nyt lupaan lopettaa rutinan. Onhan tässä taas koko ensi vuosi aikaa valittaa.

Siispä toivotan kaikille otsikon mukaisesti hyvää ja narinatonta joulua! Toivottavasti saatte juuri sellaisen joulun, josta tulee teille hyvä mieli. Ja jos ette, niin muistuttakaa itseänne siitä, että loppujen lopuksi kyse on yhdestä viikonlopusta, joita tulee uusia viikoittain.

En se minä ollut!

2010-12-16T21:17:00.003+02:00

Toissapäivänä Igge heitti aamupuurolautasen nurinpäin keittiön matolle, ja saattaa olla, että allekirjoittaneella vähän kohosi ääni siinä palautetta antaessa. Kun sitten kontillani hinkkasin puuronjämiä irti villakangasmatosta, puhisin jotain, että kato nyt, kuka teki tällaisen kamalan sotkun, niin tyyppi vastaa, että PAPPA. Jep, tietenkin.

Tänään mun sisko eli Igen täti oli käymässä (ja syömässä eilen leivottuja mokkapaloja, jotka muuten maistuvat yhtä hyvältä kuin 80-luvulla). Ruoan jälkeen tätiä alkoi vähän ramasta, joten eikun sohvalle pitkälleen.

Igge touhusi siinä vieressä jotain, ja minä luin sähköpostia. Herralta pääsi siinä äheltäessä melkoisen mojova pieru, johon minä sitten, että Igge, yhhyh. Niin eikö tämä enkelinkihara ota ja osoita nukkuvaa tätiään, että tuo se oli, enkä minä.

Arvatkaa nauroinko.

Paska tappa, vanha tuttu

2010-12-13T23:39:00.006+02:00

Suonette anteeksi ranskani otsikossa, mutta unohdin - miten saatoinkin - eilisestä, että raskausrintaman uutisiin kuuluu myös ei-kaivattujen ystävieni, liitoskipujen paluu. Yhtään pidempi istuminen vetää taas ton lantio-osaston aika tuskaisaan tilaan, samoin esim. jalkojen kopistelu autoon istumisen jälkeen aiheuttaa niitä oikein mukavia puukoniskuja nivusiin. Kirosanakirosanakirosana.

Niin ja punkkuakin tekee mieli, kun ei enää okseta.

Lähetin myös sähköpostia potentiaaliselle lastenhoitajalle ensi kevättä ajatellen, alkaa olla hiukkasen stressi siitäkin. Ja joulukortit pitäis saada postiin ylihuomenna ja 10 sivua nettisivujen tekstejä pitäisi kääntää ruotsista suomeen tällä viikolla ja joululahja-asiat pitäisi hoitaa loppuun ja mun aikuiskoulutustukipäätöstä ei vaan kuulu ja rutirutiruti.

Mutta hei, sain vitosen mun taannoisesta tentistä! Olenkin näemmä ihan guru henkilöstöjohtamisessa! Hyvä minä!

Niin ja lapsi on muuten it-guru, se kävi härkkimässä tietokonetta ja sai käännettyä näytön kuvan ylösalaisin. Myös hiiren kursori liikkui tasan vastakkaiseen suuntaan kuin sitä yritin siirtää. Onneksi it-guru-siskoni googlasi pelastuksen: Windows XP:ssä näyttö kääntyy, kun painaa ctrl+alt+nuolinäppäin. Että kaikkea sitä oppii. Onneksi joulupukki tuo mulle uuden masiinan hajonneen tilalle ja pääsen eroon tästä miehen ikivanhasta työkoneesta, jolla nyt naputan.

Ja sitten mulla oli vielä yksi positiivinen asia mielessä, mutta nyt en enää millään muista, että mikä se oli. Nyt lyö yläkerrassa niin tyhjää, että lienee aika mennä tutilullaa.

Edit noin 5 minuuttia myöhemmin: Se positiivinen asia oli se, että Igge on taas ryhtynyt nukkumaan hienosti ja putkeen! Ja olemme jopa päässeet eroon sylinukutuksesta, ja ipanainen nukahtaa omaan sänkyynsä, jahka joku jaksaa hengailla siinä herran huoneen (lasi)oven takana näköetäisyydellä, vaikka esim. lehteä lukien. Tänään mun piti HERÄTTÄÄ se vartin yli 8, että ehdittiin ajoissa liikkeelle. Ihmeiden aika ei ole ohi! (Ja pliis kohtalo tai mikä lie ähäkuttihenkinen jumaluus, älä vie tätä pois, vaikka siitä uskalsinkin kirjoittaa. Kiitos.)

Takaumia osa 2

2010-12-12T21:30:00.004+02:00

Koko viikonloppu on juhlittu, ensin eilen miehen perheen perinteistä joululounastelua, joka jatkui illanistujaisina ja tänään Igen pikkuserkkuja, joista kaksi täytti joulukuun alussa kolme ja yksi itsenäisyyspäivänä yhden. Aikuisjuhlissa, joissa kuitenkin oli varmaan yli 20 ihmistä, Igge juosta viipotti kuin hurjapää tuntitolkulla, veti milloin ketäkin mukanaan narussa ja tirsaili välillä lattialla jatkaakseen taas juoksemista. Pikkuserkuilla kolmen tytön vauhti oli ilmeisesti niin hämmentävä kokemus, että ipana lähinnä tuijotti menoa huuli pyöreänä.

Kuten taisin kertoakin, kirjailin alkuraskauden tuntemuksia nt-ultraan asti. Tässä siis loput alkuraskauden kirjanpidosta eli viikot 9-12.

9. viikko

Oireisiin alkaa tottua. Tai no, kuvotus ja väsymys käyvät kyllä hermoille, varsinkin kun Igge sairastaa ja mies työreissaa enkä saa levättyä tarpeeksi. Soitan vihdoin ja viimein neuvolaankin, ja saan ajan jo seuraavalle päivälle. Neuvolassa nyt ei mitään uutta ja ihmeellistä tule, paitsi tällä kertaa pitää viedä itse pissanäyte labraan - sellaista seulontaa ei ollut viimeksi. On jotenkin epätodellinen olo, kun muistan vielä niin hyvin sen ihan ensimmäisen kerran Iggeä odottaessa. Harmi, että mun maailman ihanin neuvolantäti on jäänyt eläkkeelle, mutta onneksi tämä uusikin (jolla siis Iggekin käy) on ihan hauska tapaus.

10. viikko

Mitä mä horisin, että oireisiin alkaa tottua. Aivan karsea olo melkein tauotta ja laattakin lentää taas. Uh. Enää pari viikkoa ensimmäisen kolmanneksen täyttymiseen, mihin tää aika oikein menee?

11. viikko

Taas uusi viikko. Olo alkaa ilmeisesti vähän helpottaa, en oksenna kertaakaan ja lähelläkin on harvemminkin kuin ennen. Välillä epäilyttää, että mahtaako tuolla ketään ollakaan. No, enää ei ole pitkä aina nt-ultraan, se on (neuvolan laskutavan mukaan) viikolla 11+5.

12. viikko

Joka kerta kun kuvittelen, että olo helpottaa, kohta taas oksettaa. Yrgh. Muutenkin on aika nuiva olo, turvottaa ja ällöttää. Vatsaa ei enää saa vedettyä sisään, muistelen inhonneeni tätä vaihetta viimeksikin. Näytän vain lihonneelta ja väsyneeltä. Viikon lopulla käyn Naistenklinikalla nt-ultrassa. Hermoilen edellisenä yönä koko alkuraskauden edestä, eikä uni maistu. Onneksi kaikki näyttää olevan niin kuin kuuluukin: tyyppi viuhtoo ja heittää voltteja, niskaturvotus on 0,9 mm ja kaikki osat, jotka tässä vaiheessa kuuluu näkyä, ovat paikallaan. Hullu fiilis, olen jotenkin paljon liikuttuneempi kuin viimeksi kun tiedän paremmin, mikä tämän projektin tulos on. Meinaan pillahtaa itkuun, kun katselen labraan jonottaessani pikkuruisen käärön kanssa Naistenklinikalta poistuvaa paria. Kesäkuussa toivottavasti ollaan taas samassa tilanteessa mekin, lasketuksi ajaksi kirjataan 8.6.

Näiden kirjoittamisen jälkeen suurin "uutinen" lienee se, että nyt voin jo varmasti sanoa tuntevani välillä jotain liikettä. Jotain tuntemuksia on ollut jo varmaan pari viikkoa, mutta niiden aiheuttajasta en kyllä ole varma. En nimittäin usko, että normaalitilassa kiinnitän sen suurempaa huomiota navantakaisiin tuntemuksiin, vaikka siellä joku paikka nykisikin. Muuten olemus on siinä hankalassa välivaiheessa, että omat housut eivät enää mahdu ja äitiyshousut ovat vähän turhan suuret. Ongelma kuitenkin on epäilemättä väliaikainen.

Takaumia lokakuulta

2010-12-06T20:32:00.004+02:00

Itsenäisyyspäivän kättelyitä katsellessa lykkään tänne nyt samantien takaumia lokakuulta eli ekat viikot tästä toisesta raskaudesta. Edelliskertaan verrattuna ällötys alkoi aikaisemmin, oli voimakkaampaa ja laattailinkin useamman kerran viikossa - viimeksi niin ei tainnut käydä kertaakaan. Onneksi oireisto noudatti kiltisti sääntöjä ja laantui siinä ensimmäisen kolmanneksen lopun lähestyessä.

Oh, uutiset loppuivat, nyt täytyy taas keskittyä illan draamalliseen ilotulitukseen!

5.10.

Pakko kai mun on antaa periks ja pissiä tikkuun. Tulos ei enää kamalasti yllätä, kierto on yleensä niin säännöllinen ja muutenkin jatkuva vessahätä, paleleminen ja väsymys muistuttavat hämmentävästi syystalvesta 2008. Sitä paitsi minkäänlaisia PMS-oireita ei näy, ei kuulu - oon ollut niin aurinkoinen, että jotain mätää tässä on.

Tuijotellaan testiä miehen kanssa ja reaktio on lähinnä nauru. Toivottu tulos tää oli, mutta tuntuu silti aika omituiselta. Tai siis ihan todella omituiselta. Vähän hysteeriseltäkin. Oho, tästäkö se nyt sit alkaa?

Viikkoja kasassa testiä tehdessä oman arvion mukaan 4+3 ja jos kaikki menee putkeen, toimitusaika olisi kesäkuun 11. päivän kieppeillä. Olin odottanut olevani enemmän tohkeissani, nyt on vaan vähän sellanen fiilis että, jaha, silleen.

5. viikko

Paleltaa ja väsyttää. Nukahtelen sohvalle ja toivon, ettei Igge syö konetiskiainetta tai keksi muuta kamalaa, kun mun valvova silmä vähän pilkkii.

Muuten koko homma tuntuu niin epätodelliselta, että en oikein edes osaa ajatella sitä. En kuitenkaan jaksa tehdä lisää raskaustestejä, kuten edellisellä kerralla.

6. viikko

Paleltaa, väsyttää ja uutuutena oksettaa. Parina aamuna laattaan oikein huolella, yrgh. Ei mulla Igestä tällaista ollut. Silti raskaus tuntuu tosi kaukaiselta. Hyvä kaveri on kuukauden verran edellä ja katselee jo äitiyshousuja ja pohtii ultraa. Cannot relate, ei tunnu yhtään, että tuollaiset asiat kuuluis millään lailla mun elämään.

Tunnen luopumisen tuskaa: voi punaviini, voi sushi, heihei.

7. viikko

Arvatkaa mitä, paleltaa ja väsyttää. Ja yököttää. Loppuviikkoa kohti olo vähän helpottuu, ehkä siksi, että mun vanhemmat on kylässä ja jaksavat viihdyttää Iggeä niin, että saan levätä normaalia enemmän. Käydään teatterissa ja vaikka esitys on viihdyttävä, olen nukahtaa tuoliin ennen väliaikaa ja Jaffan muodossa saatua sokeriruisketta. Varaan alkuraskauden ultran viikon päähän. Ehkä tämä raskaus jotenkin todellistuu, jos nään, että siellä vatsassa oikeasti on jotain.

8. viikko

Oireet jatkuvat aika lailla ennallaan. Käyn ultrassa, ja siellä se papana pötköttää. Puolitoistasenttisen sydän lyö 164 kertaa minuutissa, ja sikiö vastaa viikkoja 7+6. Lasketuksi ajaksi tulisi siis 9.6.2011. Sydänäänten kuuleminen herkistää, vaikka riideltiinkin miehen kanssa koko matka lääkäriasemalle. (Tosi fiksua.) Mietin, miten käsittämätöntä on, että Iggekin oli alussa tuollainen pikkuinen, ja että miten uskomatonta on, että siinä pienen pienessä pavussa on kaikki ainekset omanlaiseensa ihmiseen.

Plääh ja kiitos ja ahistus

2010-12-03T10:51:00.006+02:00

Ei sitten lähdetä Amsterdamiin. Lakkoilu on hanurista, miks mun pitää kärsiä lentoemäntien työehtojen takia? Koko rajaton lakko-oikeus on vähän niin ja näin: eri alat ovat kovin eriarvoisessa asemassa. Toisilla on selvästi paremmat mahdollisuudet "kiristää" lakkoilemalla. (Ja tämä tietysti syö mua erityisesti siksi, että olen itse sellaisella alalla, että lakkoilu ei juuri massoja hetkauta.. :) Mun mielestä olis ihan hyvä, jos lakkoa saisi jatkaa esimerkiksi kolme päivää kerrallaan, ja sitten taas pitäisi tehdä töitä muutama päivä, kuten joku Finskin tulkki ehdotti HBL:ssä. Kyllä silläkin menisi viesti perille, mutta sivulliset kärsisivät vähemmän.

Toisekseen kitisyttää ton lapsen nukkumiset, en tajua, mikä sitä taas riivaa. Välillä menee muutama yö ihan putkeen ja sitten taas joku mörkö iskee, eikä siitä omassa sängyssä nukkumisesta tuu mitään. Muutamana yönä rauhoiteltiin sitä omaansa, mutta lopputulos oli se, että ainakin vanhemmat oli vielä väsyneempiä, kun siinä meidän välissä se sentään nukkuu. Iltaisin on harjoiteltu nukahtamista omaan sänkyyn tassutellen (voi yrjö mikä sana...) ja niin, että vanhempi on huoneessa unta hakiessa, mutta ei koko ajan silittele tai pidä sylissä. Toistaiseksi tulokset on aika laihanlaisia, välillä Igge nukahtaa ihan nätisti ja välillä (kuten just äsken päikkäreille mennessä) raivotaan ja kiljutaan ja viskotaan tuttia ja potkitaan kaltereita ja noustaan väkisin pystyyn. Ihan helvetin turhauttavaa, mulla on vissiin jotenkin vääränlaiset äitigeenit kun ei vaan meinaa hermo kestää. Lopulta oli pakko lähteä pissalle, jolloin ukkeli jäi kiljumaan sänkyynsä, mutta kappas vaan - nukahti ennen kuin ehdin takas. Että sille jäi nyt varmaan pysyvä trauma, kun se simahti huutoonsa, mutta eiköhän meillä oo tällä viikolla siivoiltu ihan tarpeeks ruumiin eritteitä lattioilta ilman sitä, että mullekin vielä kävis vahinko.

Anyways, kiitos onnitteluista. Kuten tuonne kommentoinkin, niin kovin epätodelliselta koko juttu vielä tuntuu. On kyllä hullua, miten eri fiiliksillä tämä toinen kerta on (ainakin toistaiseksi) mennyt. Ei sitä hillitöntä huolehtimista ja stressiä ja epävarmuutta, vaan jotenkin aika rauhallinen olo. Että kävi miten kävi, en pysty itse siihen kovin paljon vaikuttamaan, kunhan nyt elän suunnilleen terveellisesti. Ainoastaan nt-ultra hermostutti ihan tolkuttomasti, sanoinkin sille kätilölle (joka muuten oli sama kuin Igen nt-ultrassa!), että stressasin edellisenä yönä koko alkuraskauden edestä.

Olin siellä ultrassakin yksin, ja liikutuin mielessäni niistä varmaan ensimmäistään odottavista nuorista pareista, jotka istuivat hermostuneina odotushuoneessa. Ja verikoetta odotellessa näin Naistenklinikan aulassa parin, joka oli viemässä käärylettä kotiinsa. Meinasin puhjeta kyyneliin.

Mua huolestuttaa tällä hetkellä vähän se, että tämä toinen jää jotenkin vähemmälle huomiolle, kun en ehdi syventyä odotukseen ihan samalla intensiteetillä kuin Igen kanssa. Mutta ehkä se muuttuu, jahka liikkeet tuntuvat kunnolla ja tyyppi sillä tavalla onnistuu muistuttamaan olemassa olostaan. Kirjailin alkuraskauden tuntemuksia ylös viikoittain, joten postaan nekin tänne blogiin pikkuhiljaa, jotta koko perheellistymishistoriani on sitten yhdessä paikkaa tallessa. Pitää muuten ihan paikkansa, että aika kuluu toisella kertaa paljon nopeammin. En tajua, justhan mä siihen tikkuun pissin ja nyt on jo toinen kolmannes menossa? Onneksi se kamala väsymys ja pahoinvointi ovat helpottaneet, on ihana fiilis, että taas löytyy virtaa.

Mulla oli muuten jotenkin hankaluuksia kertoa tästä, tuntuu niin epäreilulta, että me ollaan jo toista kertaa tässä tilanteessa ilman sen suurempia ongelmia (ainakaan toistaiseksi, ikinähän ei tiedä, mitä tapahtuu), kun toiset odottelee vielä sitä ensimmäistäkin plussatestiä tai saa keskenmenon tai joutuu keskeyttämään raskauden jostain syystä. Mietin, että joku kovasti pettynyt eksyy vahingossa tänne ja kiroaa mut alimpaan helvettiin. Niin mä tekisin itsekin, ajattelisin, että saatanan itsekäs lehmä, sä et tiedä mistään mitään, kehtaatkin vielä rutista jostain lentolakosta ja kiukuttelevasta lapsesta, hohhoijaa. Eikä mulla olekaan mitään sanottavaa puolustuksekseni, mä tiedän, että nämä murheet on aika pieniä. (Eikä ne edes oikeastaan ole murheita, kiukutuksenaiheita vaan.) Ja siitä mä olen hyvin, hyvin kiitollinen. Vaikka vähän kiukuttaakin.

Ylläripylläri

2010-11-30T19:55:00.005+02:00

Igge kakkasi tänään olkkarin (antiikki)matolle. Pottaan tuli ensin pieni läjä, mutta se olikin sitten pelkkä tiedustelija, ja varsinaiset joukot saapuivat hetken kuluttua juuri sinne, minne ei olisi tarvinnut. Lisäksi lapsi astui itse asettaamansa ansaan. Kiva yllätys, kun saavuin huoneeseen noin minuutti herra kakkiaisen jälkeen.

No niin, muihin aiheisiin. Huomasin nimittäin, että Igen synttärilaskuri oli jo aikansa elänyt. Päivitin sitten muun muuassa sen.

Mitäs siihen sanotte?

P.S. Ei puhuta tästä Naamakirjassa, eihän? :)

Matkasuunnitelmia ja rutiinirutinaa

2010-11-23T15:39:00.005+02:00

Varattiin maaliskuun alkuun matka Dubaihin, hiihaa! Viikko auringossa tekee varmasti hyvää. Tarvetta olis nyt jo, miten ihmeessä tuolla voi muka enää muuttua pimeämmäksi? Talvipäivänseisaus tuu jo.

Ensi viikolla pitäisi tenttiä, vaan kun ei taas muka löydy aikaa lukemiseen. Mieskin on taas tällä viikolla ainakin kaksi päivää Ruotsissa (vai olikohan se Norjassa?) ja yhden illan sulkapalloilemassa. Mulle ei siis jää paljoa vapaa-aikaa. Lisäksi Igge tekee kai hampaita, kuolaa ja syö sormiaan ja nukkuu levottomasti. Aamuyöstä ei suostu nukkumaan muualla kuin meidän sängyssä ja sitten monottaa häpeilemättä vanhempiaan päähän. Kyllähän laps itse vetää unta putkeen 9-10 tuntia, kun se menee nukkumaan jo kahdeksalta. Mut kun vanhemmilla aina vaan se ilta venyy yhteentoista, mulla luvattoman usein kahteentoistakin. Silloin aamuviisi on aivan liian aikaisin.

Nukkumaanmeno on muuten mennyt ihan sylitouhuksi. Yritän kerätä voimia taisteluun, olis vaan niin paljon helpompaa, jos ipana edes joskus suostuisi nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä. Vaan kun laiskuus iskee iltaisin. Lupaan joka ilta siinä lastenhuoneen sohvalla Igge sylissä kattoa tuijottaessani, että heti huomenna, tai viimeistään ensi viikolla tähän hommaan on saatava joku roti.

Oonkin siinä sohvalla maatessani pohtinut, että nukahtaako kaikkien muiden lapset itsestään? Naapurin Paula jää useimmiten pullonsa kanssa aivan tyytyväisenä loikoilemaan ja simahtaa omia aikojaan. Mutta kun en ehkä viitsis enää opettaa Iggeä tuttipullolle. Mä en tajua, miten tuon vieteriukon saisi rauhoittumaan omaan sänkyynsä. Se pongahtaa pystyyn heti jos en pidä kiinni, ja seisoo ja huutaa vaikka maailman tappiin asti. Selkähän mulla menee, jos alan siinä sängyn vierellä kumartelemaan. Ja hermot myös.

Nukuttamisasian lisäksi poden huonoa omaatuntoa pottaharjoittelusta, tai siis siitä, että koko homma on aivan jäissä. Meillä on sama probleema kuin Petulilla (tai no joo, ehkä ennemminkin tyttärellään:): Ikean halpispotta ei kelpaa. Ukkeli karkaa paljas hanuri vilkkuen ja pissii jonnekin aivan muualle kuin oli tarkoitus. Ainakin kerran olen myös siivonnut kakkaa kylppärin lattialta. Olen suunnitellut BabyBjörnin ostamista, mutta kun en saa aikaiseksi. Ja valkoiset on loppu Ruoholahden Citymarketista, enkä jaksais lähteä muualta etsimään. Joten meidän lapsi ei varmaan koskaan opi kuivaksi ja sitten sitä kiusataan koulussa. Jos se siis ikinä pääsee kouluun, kun maapallo peittyy muumivaippoihin ja it's all my fault!!!!

Niin että pottailut ja nukahtamiset ovat täällä aivan persiillään. Mut muuten menee ihan mukavasti, kiitos kysymästä. Kuis siellä?

Talviunisuutta ilmassa

2010-11-18T17:03:00.004+02:00

Moni muukin on kertonut, ettei meinaa ehtiä bloggaamaan, vaikka mieli tekis. Tai no ainakin Maiju siellä salasanan takana, ja sillä on sentäs kaks pientä lasta, joten mitä mä tässä valitan. Mutta kun päivät ja viikot vaan häviää johonkin, ja pimeys nukuttaa.

Eilen Igge juoksi isänsä perään kylpyhuoneeseen, ja märkä lattia koitui kohtaloksi. Batang, ukkeli (se pienempi) kellotti selällään lattialla aivan titityy. Herranjumala että oli kuulkaa pitkiä ne sekunnit, jotka odotin itkua alkavaksi. Lyhyen, mutta karmivan hetken pieni oli aivan muissa maailmoissa. Onneksi hän tokeni pian, ja alkoi touhuta ihan normaalilla vauhdilla ja volyymillä, mutta silti heräteltiin ipanaa yöllä neljän tunnin välein Terveysneuvontapuhelimen ohjeiden mukaan.

Hyvin tyyppi oli pelissä mukana myös yöllä - oikeastaan vähän liiankin hyvin, sillä uni ei siinä viiden ja seitsemän välillä maistunut sitten ollenkaan. Sitten nukuttiinkin niin makeasti, että muskari jäi väliin, vaan sattuuhan sitä. Sitä paitsi tuonne loska*askaan ei kyllä suuresti huvittanutkaan lähteä tarpomaan, joten vietettiin sisäpäivää. Ja lapsi oli aivan ihana koko päivän, ei oikeastaan lainkaan kitinää eikä kiukuttelua, vaan pimpula oli iloinen ja touhusi onnessaan mukana pyykinpesussa, keittiön siivouksessa ja vaatteiden viikkauksessa. Juu ja mun alusvaate-/sukkakorien perkaamisessa, päätin vihdoin suosiolla heittää kaikki rikkinäiset ja eriparisukat, vääränkokoiset rintaliivit ja ahdistavat kalsarit mäkeen.

Nukuttiin myös melkein kahden tunnin päikkärit kainalokkain, ai että teki hyvää. Aika hyvä fiilis, kun kerrankin ei väsytä. Unentarve tosiaan lisääntyy, kun valo vähenee, mutta kun en vaan millään näytä oppivan, että kannattaisi mennä illalla ajoissa nukkumaan.

Jaa niin, oltiin tuossa myös viisi päivää iloisessa Itä-Suomessa mun vanhempien luona, ja Igge nautti silminnähden saamastaan huomiosta. Seuraavan kerran suuntaamme sinne joulun jälkeen välipäivien ja uudenvuoden viettoon, sillä olen luvannut, että tämä joulu ollaan miehen vanhemmilla. Kai mä näin 31 vuoden kypsässä iässä selviän yhdestä joulusta poissa kotikotoa. (Apua.)

Mistä tulikin mieleeni, että tässähän vois varmaan pikkuhiljaa ryhtyä muutenkin miettimään joulua, lahjahommia ja sellaisia. Jostain syystä olen ottanut tavakseni myös tehtailla itse joulukortit, joten sitäkin projektia pitäis varmaan vähän suunnitella. Ja onhan tässä toki myös tulossa jälleen yksi tentti ja kirppispöytä on varattu ensi viikolle ja aika moni muukin pieni ja isompi juttu pyörii taas päässä. Ehkä mulla kuitenkin joskus on jotain muutakin blogattavaa kuin pääni sisäinen kaaos. No, toivossa on hyvä elää.

Kevättä odotellessa

2010-10-31T19:00:00.003+02:00

Marraskuu on ryöminyt mun sisälle, muutamaa päivää etuajassa vielä, pirulainen. Kiukuttaa koko märkä ja kylmä ja pimeä. Iggekin on kiukkuinen nuhanunnu, viime yönä ei kelvannut muualla kuin mun vatsan päällä. Arvatkaa vaan, paljonko minä nukuin.

Reilun viikon päästä olis tentti, tai kaksikin, mutta toisen jätän suosiolla uusintaan. Ensi viikolla ei nimittäin jää kovinkaan paljon aikaa lukemiseen, kun mies reissaa muissa Pohjoismaissa kolme päivää viidestä. Oh, kuinka odotankaan kokonaista viikkoa käytännössä yksin kipeän lapsen kanssa! Pää hajoaa pelkästä ajatuksesta. Viikonlopuksi on tarkoitus mennä famun ja fafan luo maalle, ja siellä on varmasti taas ihan mukavaa, vaikka etukäteen ahdistun ja huokailen pitkiä illallisia ja matalia pöytiä antiikkiesineineen. Tai en niinkään niitä, vaan Igen sopeutumista ympäristöön. Ja lisättäköön vielä, että ihan turhaan, koska Igge on siellä kyllä hyvin, hyvin toivottu vieras.

Kaiken kitinöimiseni keskellä on kivojakin juttuja, muun muassa kuukauden päässä odottava Damin matka. Piristinkin itseäni eilen Amsterdamin matkaoppaalla (no, myös Dubain, jos vaikka sitten päästäis sinne kevättalvella), ja nyt tuli mieleen, että olisi kiva saada muitakin vinkkejä siitä, mitä siellä kannattaa tehdä ja nähdä. Oliskos teillä arvon lukijoilla sellaisia?

Igge Ihana

2010-10-26T13:01:00.005+03:00

Kaiken valittamisen jälkeen ajattelin omistaa yhden postauksen myös itse asialle, ihanalle Igelle. Joka tosin on ihanuuden lisäksi ajoittain myös aivan tolkuttoman raivostuttava. Mikä lie esiuhma sillä on, mutta jos herran tahto ei mene läpi, niin hän heittäytyy lattialle kiljumaan. Tai iskee päätään seinään tai pöydänjalkaan tai mihin tahansa lähelle osuvaan. Ja räyhää.

Suurimman osan ajasta Igge on kuitenkin ihan huippu. Höpöttää ja hekottaa. Juosta tiipsottaa ja viuhtoo. Kuskaa tavaraa vie mennessäs, tuo tullessas -periaatteella, ajaa Plasto-mopolla ja pärisee, laittaa renkaita tappiin ja antaa itselleen aplodit jokaisen paikalleen osuneen renkaan jälkeen. Osoittaa kirjasta auton ja pupun ja itsestään ainakin nenän, korvan, suun, navan, jalan ja tietysti pippelin, tuon loppumattoman riemun aiheen. Kiittää edelleen kaikesta, tack tack kaikuu ahkerasti aina kun ukkeli haluaa jotain. Ja kun hänelle avaa oven, alle metrin mittainen herra toteaa, jotta tack ja saapastelee sisään.

Ahkerassa käytössä ovat silkan siansaksan ja mamman ja papan lisäksi myös ainakin titta, kanka (kenkä), tutta (tutti), khukka (sukka) ja kaako (kaukosäädin). Naapurin ihanaa Paulaa hän kutsuu kuuluvasti huutaen Pauaaa, Pauaaa! ja tätikin on selvästi tätä. Monesti ipana tulee oikein tohkeissaan toimittamaan jotain asiaa, ja näyttää turhautuvan itsekin, kun aikuinen ei osaa tulkita kovaäänistä pulputusta. Jännä nähdä, mihin suuntaan kieli alkaa ensiksi kehittyä. Igge viettää eniten aikaa minun suomenkielisessä seurassani, mutta toisaalta koko perheen yhteisenä kielenä on ruotsi. No, ainakin aion tehdä parhaani, että suomesta tulisi Igelle vahva ja luonteva kieli, josta hän osaa ja uskaltaa olla ylpeä.

Igge syö hyvin, paljon ja usein. Herkkujen herkkua ovat mandariinit, omenat, banaani, juusto ja Möllerin Pikkukalat. Välillä ipana innostuu syömään itse, mutta onnistumisaste vaihtelee - joskus menee melkein koko lautasellinen ihan sinne, minne kuuluukin ja joskus taas kaikki päätyy syliin, pöydälle, lattialle, tukkaan jne. Odotan kovasti, että tyyppi oppisi syömään kokonaan itse. Pottahommat ovat aika lailla retuperällä, kun viime aikoina yritys on päätynyt siihen, että housuton lapsi kirmaa karkuun ympäri kämppää ja tekee asiansa sitten vasta seuraavan aterian jälkeen vaippaan. Tuplakokoisena tietenkin.

Igestä on tullut myös melkoinen pelle, jonka repertuaariin kuuluvat muun muassa skoolaus, jota seuraa kulaus ja kuuluva ahhhhh-huokaus, leveät tekohaukotukset ja silmien iskeminen (yhdellä ei vielä ihan onnistu). Suosiossa ovat myös ylävitoset ja päristyspusut pahaa-aavistamattoman uhrin jenkkakahvoihin, mahaan tai selkään. Muutama viikko sitten kaupungilla Igge taputti kassajonossa erästä naista takapuolelle, kun tämä kumartui pakkaamaan laukkuaan!

Periaatteessa Igge nukkuu omassa huoneessaan, mutta jostain syystä hän herää useimpina aamuina vanhempiensa välistä. Salamana ukkeli kiepsahtaa sängystä lattialle ja tepastelee hakkaamaan ovea pappaa huudelleen. Viikonloppuaamut ovat silkkaa riemua, kun koko lauma on koossa, eikä pappa ole kadonnut yön aikana sinne työ-nimiseen paikkaan. Silloin Igge on kuin aurinko, touhuaa ja leikkii eikä muista ollenkaan kiukutella. Välillä vaan kastelee vanhempansa mojovilla kuolapusuilla ja sitten jatkaa taas hommiaan. On se aika koominen tapaus, ja niin mahdottoman ihana. Miten siitä tulikin sellainen? :)

Voihan Facebook!

2010-10-23T11:01:00.003+03:00

Luin tässä pari päivää sitten Facebookista, että olen raskaana. Aika erikoista! Ja aika jumalattoman ärsyttävää.

Koko show lähti liikkeelle, kun pahaa aavistamatta ilmoitin statuksessani, että nyt on taas mitä odottaa: Amsterdam. (Varattiin itsenäisyyspäiväviikonlopuksi matka Damiin.) Tähän eräs kekseliäs kollega sitten kommentoi, että onko Amsterdam tytön vai pojan nimi ja jatkoi vaan juttua, vaikka olin jo vähän että joopa joo.

No seuraavana päivänä sitten kerroin sekoilleeni puhelimen kanssa. Pudotin kapineen lattialle, se meni kappaleiksi, enkä sitten enää saanut virtaa päälle. Kiroiltuani vartin huomasin, että kappas vaan, akku lojuu edelleen lattialla.

Tähän sitten toinen kaverini kommentoi jotain sellaista, että "tuossa tilassa sitä sekoilee kaikenlaista". Eikä hän tosiaan tarkoittanut mitään sen kummempaa kuin että lapsen kanssa kotona ollessa voi pää joskus olla vähän jumissa.

Mutta siitäkös ihmiset sitten riemastuivat. Mulle alkoi tulla inboxiin kyselyitä, että joko saa onnitella ja seinälle vihjailevia kommentteja tyyliin ai missäs tilassa sitä ollaan, heh heh. Tässä vaiheessa mulla kilahti hermot, ja laitoin sitten statukseeni, että en ole missään "tilassa" enkä odota muuta kuin tulevaa matkaa, että onko tämä nyt kerralla selvä vai pitääkö mun tulla teidän kotiin pissimään tikkuun? Halusin katkaista huhuilta siivet kerralla, vaikka tiedän, että jotkut loukkaantuivat reaktiostani.

Tässä asiassa mulla vaan ei ole kamalasti huumorintajua, koska mielestäni on aika vaarallista mennä avoimesti vihjailemaan jonkun perheenlisäyksestä etenkin jossain Facebookissa, kun ihmiset eivät todellakaan voi tietää, mikä ko. henkilön tilanne on. Entäs jos olisimme vaikka yrittäneet jo vuoden, eikä vauvaa vain kuuluisi tai jos olisin juuri saanut keskenmenon tai - no, tajuatte pointin. Sitä paitsi Naamakirjaa lukevat myös monet mun ja miehen sukulaiset, mukaan lukien mm. mun isä. Jos vaikka olisikin niin, että nämä vihjailijat olisivat osuneet oikeaan, niin ehkä haluaisin kertoa itse ensin lähimmille ihmisilleni, enkä antaa heidän lukea uutisia jostain mun Facebook-seinältä.

Hetken aikaa teki mieli sulkea koko riivatun profiili, kun olen jotenkin niin allerginen juoruilun kohteena olemiselle. Sittemmin olen vähän lauhtunut, ja koko juttu jo pikkuisen naurattaakin, mutta jäin miettimään, että miten ihmisiltä on jotenkin kokonaan kadonnut käsitys siitä, millaisista asioista on sopivaa puhua julkisesti (minusta Naamakirjan seinä on kuitenkin ainakin semijulkinen tila) ja mitkä asiat kannattaa taas kannattaa jättää käsittelemättä ainakin kunnes ihminen itse on ottanut ne puheeksi vaikka nyt sitten Naamakirjassa tai työpaikan kahvipöydässä tai missä vaan vastaavassa paikassa. Vai onko sellaista käsitystä koskaan ollutkaan? Ovatko ihmiset vaan ylipäätään jotenkin niin kamalan ajattelemattomia, että tällaisesta on oikeastaan ihan turha repiä pelihousujaan, koska se on vaan hukkaan heitettyä energiaa?

Niin ja mitä sitten, jos ja kun joskus tuo uutineni pitää paikkansa? Miten saan pidettyä asian poissa Naamakirjasta niin kauan kuin itse haluan? Ei mua huvita jakaa mahdollista raskauttani kovin aikaisin (jos ollenkaan) edes kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka ylipäätään voivat lukea seinääni tai statuksiani. Haluan itse hallita sitä, mitä siellä lukee ja kenelle kerron mitäkin ja milloinkin! Argh!

Ärsyttää ihan homona

2010-10-17T10:11:00.003+03:00

Mun on nyt pakko avautua tästä tänne, vaikka aihe meneekin vähän näiden perhejuttujen ohi. Tai niin no, perheasioista kai siinä Kakkosen homokeskustelussakin väännettiin.

Pidän itseäni varsin suvaitsevaisena ihmisenä, vaikka vähän karsastankin ko. termiä, joka haiskahtaa siltä, että on olemassa meitä ja sitten niitä toisia, joita kohtaan me "hyvät ihmiset" olemme suvaitsevaisia. Anyways, kannatan esimerkiksi homojen adoptio-oikeutta ja oikeutta parisuhteen rekisteröimiseen. Minulla ei myöskään olisi mitään sitä vastaan, että kirkko vihkisi samaa sukupuolta olevia. Kuulun itse kirkkoon, ja minulle se on tietoinen valinta, vaikken välttämättä määrittelisi itseäni kovin uskovaiseksi. Häilyn kai jossain agnostikon ja uskon välillä, ja mulle se sopii. Ei sillä tosin, että usko ja kirkkoon kuuluminen tai ennemminkin kai ateismi ja kirkkoon kuulumattomuus läheskään aina kulkisivat käsi kädessä.

Siitä Kakkosen naurettavasta huutokonsertista seurannut keskustelu on periaatteessa ihan paikallaan, mutta mun mielestä se vaan karkaa aivan väärille urille. Mua ärsyttää se ilkeämielinen, voitonriemuinen hähhähhääsiitässaitte-asenne, jolla näitä kirkostaeroamisia uutisoidaan ja kommentoidaan. Siitä on suvaitsevaisuus kaukana. Sen sijaan, että käytäisiin keskustelua itse aiheesta, suvaitsevaisuudesta, otsikot täyttyvät eroluvuista ja kirkollisverotulojen vähenemisestä.

Mulle on henkilökohtaisesti aivan sama, kuuluuko joku kirkkoon vai ei. Minusta kyse on jokaisen omasta valinnasta. Siksi en ymmärrä tuota voitonriemua. En minäkään ilku kirkkoon kuulumattomille sitä, jos joku liittyy kirkkoon. Sitä paitsi on vähän sellainen olo, että itse tulee tuomituksi jostain, mikä ei pidä paikkaansa. Monet ovat kärkkäitä muistuttamaan vaikkapa, että on väärin tuomita kaikki muslimit muutamien ääritapausten takia. Se ei kuitenkaan näytä koskevan tätä asiaa, vaan on ihan ok toitottaa, että koko ev.lut. kirkko kaikkine jäsenineen on asenteellinen ja suvaitsematon ja pitäisi lakkauttaa.

En pidä myöskään tästä "näin ja näin paljon rahaa kirkko menettää" -uutisoinnista. Ihan niin kuin kirkollisverot tipahtaisivat jollekin änkyräpappien käyttelytilille. Eihän kirkollisveron pieneneminen ole keltään yksittäiseltä papilta pois, vaan loppujen lopuksi kirkon tekemistä hyvistä asioista: nuorisotyöstä, vanhustyöstä, päiväkerhoista, ulkomaanavusta jne. En jotenkin muutenkaan ymmärrä tätä kirkollisverotulon herättämää kateutta ja katkeruutta. Kenenkään ei ole sitä pakko maksaa, mutta miten se on sinulta pois, jos minä maksan vuodessa summan x hyväksi katsomaani tarkoitukseen? (Tiedän myös, että on monia kirkosta eronneita, jotka laittavat vastaavan summan vuosittain hyväntekeväisyyteen itse parhaaksi katsomaansa kautta, ja minusta se on varsin kunnioitettava ratkaisu.)

Mua häiritsee sekin, että samat ihmiset, jotka vastustavat kirkkoa mm. siksi, että heitä ärsyttää kaikki "käännyttäminen" (jossa ev.lut. kirkko nyt on kuitenkin melkoisen maltillinen), ovat nyt ensimmäisenä tyrkyttämässä omaa valintaansa. Se on melkoisen ristiriitaista, if you ask me.

En siis katsonut koko ohjelmaa, koska en ihan ymmärrä, mitä tarkoitusta palvelee se, että studioon rahdataan asennevammaisia ääriänkyröitä, jotka kuitenkin edustavat vain omia kantojaan. Kirkkoon mahtuu käsittääkseni myös ihan toisenlaisia näkemyksiä. Ilmeisesti esimerkiksi pappien myönteisyys samaa sukupuolta olevien vihkimiseen on kasvanut koko ajan. Ja taisi siinä keskustelussakin olla joku pappi myös sillä toisella puolella, vai olenko ihan väärässä? Eikä Päivi Räsänen sitä paitsi edusta millään lailla kirkkoa, vaan puoluettaan.

Eikä pidä ymmärtää väärin, mun mielestä kukin valitkoon itse. Oikeastaanhan koko kohu osoittaa, että kirkolla on edelleen merkitystä. Jos ei olisi, niin ketä kiinnostaisi? Toiminnan ja asenteiden muuttaminen ja muuttuminen vievät aikaa, eikä niitä totta vie tapahdu, jos kirkon sisällä ei ole ihmisiä, joilla on siihen halua. Kirkkoon kuulumattoman taas on minusta vähän paha mennä sanomaan, että kirkon pitäisi toimia niin tai näin. Tai siis, en ihan ymmärrä, että miksi välittää jostain, johon ei itse usko ja kuulu.

Nyt kun tätä asiaa tässä pyörittelen, otan vähän sanojani takaisin. Ehkä on sittenkin ihan hyvä, että näitä änkyrämielipiteitä esitetaan myös valtakunnan mediassa. Itseltäkin meinaa välillä unohtua, etteivät kaikki suinkaan ajattele samoin kuin itse ja oma lähipiiri. Sen sijaan en välttämättä näe suvaitsemattomuutta mitenkään erityisesti kirkon ongelmana, vaan näiden ahdasmielisten ihmisten ja sitä kautta koko suomalaisen yhteiskunnan. Olen ihan satavarma, että samanlaisia asenteita löytyy myös muiden kuin kirkon piirissä toimivien joukosta.

On tietysti tärkeää, että kirkon toimintatavoista käydään keskustelua. Vielä tärkeämpää olisi kuitenkin, että ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus tuomittaisiin ylipäätään - riippumatta siitä, mitä tahoa näitä viljelevä ihminen edustaa. Oikeastaan kirkosta eroaminen pelkästään tämän jupakan takia on minusta aika pelkurimainen ratkaisu: siinähän sysätään koko suvaitsemattomuusongelma pelkästään kirkon kontolle ja pestään eroamalla omat kädet koko jutusta. Mutta muuttuuko silloin mikään oikeasti?

Kaaoksen hallintaa

2010-10-14T11:56:00.003+03:00

Jaa niin, mullahan oo tällainen blogikin. Elo on ollut jotenkin hektistä, sairastellessa jäi sata asiaa hoitamatta ja nyt yritetään juosta kiinni parin viikon taukoa. Lande pitää saada talviteloille, talvirenkaat (jotka sijaitsevat Bromarvissa) pitäisi saada vaihdettua, koti on kuin hävityksen kauhistus, mulla on tulossa kaksi aika isoa tenttiä marraskuun alussa, mun vanhemmat on tulossa kylään, pitäis selvittää Igen päivähoitokuviota ens keväälle ja lisäksi muistaa tuhat ja yksi muuta asiaa.

Mies on tehnyt aika pitkää päivää, eikä kyllä yhtään helpota, että työmatkoihin hujahtaa helposti pari tuntia päivässä. Sitkeästi se lähtee aikaisin ehtiäkseen illalla kotiin niin, että ehtii viettää edes pari tuntia Igen kanssa ennen nukkumaanmenoa. Kaikki kotihommat kasautuu allekirjoittaneelle, ja tuntuu, että pyykkivuori ja pölykasat vaan kasvaa, kun ikinä ei ole aikaa siivota kunnolla. Pelkkää tulipalojen sammuttelua koko homma. Kyllähän yhden aikuisen päivän saa kulumaan jo siinä, että rahtaa yhden yksivuotiaan (ja yhden 39-vuotiaan, krhm) ympäriinsä levittämiä asioita takaisin paikoilleen. Lisäksi mun pitäisi ehtiä jossain välissä hoitamaan niitä opiskeluhommiakin, mikä vie aikaa sekin.

Taisteltuani tämän kaaoksen kanssa enemmän ja vähemmän viimeisten kolmen kuukauden ajan, tulin siihen tulokseen, että joko mun pitää oppia elämään kaaoksessa tai sitten palkata siivooja. Itseni tuntien päädyimme jälkimmäiseen. Ei pidä ymmärtää väärin, en tosiaan ole mikään pedantti matonhapsunkampaaja, mutta kun pää ei vaan kestä olla kotona, jos joka nurkka pursuu roinaa. Joten alkaen huomisesta meillä käy kaksi kertaa kuussa tehokas rouvashenkilö, joka putsaa nurkat, imuroi, moppaa ja pyyhkii pölyt. Olen päättänyt olla tuntematta syyllisyyttä ja nauttia!

Opiskelusta puheenollen, kävin töissä viime viikolla, kun varsinaiseen aikuiskoulutustukihakemukseen tarvitaan työnantajaltakin jotain tietoja. Asia siis etenee, jiihaa! Käynti vahvisti, ettei tosiaan ole suurta intoa palata konttorille "omiin" hommiin. Jos siellä siis mitään hommia käytännössä enää oliskaan. Entisestä vilkkaasta toimistosta on pelkät rippeet jäljellä, tyhjiä pöytiä vaan vieri vieressä. Vaikka toisaalta ko. firman tuntien mikään ei ole varmaa paitsi epävarma - tilanne voi olla taas aivan toinen muutaman kuukauden päästä. Tai sitten ei.

No, mun ei sitä onneks tarvitse vielä miettiä. Tässä loppuvuonna ja alkuvuodesta teen vielä muutaman puuttuvan tentin, mutta sitten ajattelin omistaa kevään lähinnä gradulle. Ihan huikeeta, että mulla oikeastaan ensimmäistä kertaa ikinä on edessä aika, jolloin ainoa (kodin ulkopuolinen) "työni" on opiskelu! Tähän asti olen aina ollut ainakin yhdessä työpaikassa samaan aikaan opintojen kanssa, mikä kyllä näkyy myös opiskeluajassa. Kyllä kai tässä alkais pikkuhiljaa olla aika saada jotkut paperit ulos vaatimattoman 11 opiskeluvuoden jälkeen. Eikö? Edes säälistä...?

Quasimodo ilmoittautuu

2010-10-04T14:35:00.002+03:00

Kuten tuonne edellisen postauksen kommentteihin jo avauduin, lapsi on nyt terve, mutta mulla on sen sijaan joku maailmanlopun silmätulehdus, jonka ansiosta näytän aivan Quasimodolta. Kyttyrä vaan puuttuu, muuten tästä voiskin lähteä kirkonkelloja soittelemaan. Kyse ei siis todellakaan ole mistään pikkuturvotuksesta, vaan oikea silmä ei käytännössä meinaa aueta ollenkaan. Kävin eilen vaihteeks Mehiläisessä, ja nyt sit odotellaan, että antibiootit tekisivät tehtävänsä.

Aikomuksena on kuitenkin mennä edes puistoon tänään. Onneksi aurinko paistaa, jotta voin piiloutua aurinkolasien taakse. Muuten joku saattaisi luulla, että mies on tintannut mua silmään. Etenkin kun huulikin on edelleen vähän turvoksissa - Igge pamautti perjantaina otsallaan mua ylähuuleen niin, että mun hampaat meni siitä läpi ja irrottivat huulen sisäpuolelta oikein kunnon lihaisan siivun. Arvatkaa, onko mulla viehkeä olo?

Mökkihöperö

2010-09-29T14:42:00.003+03:00

Istun panttivankina kotona pilkullisen lapsen kanssa jo ties monettako päivää. Pohdiskelin tuossa, että viimeisen viikon kohokohta oli se, että hankittiin uusi rikkaimuri. Toistan: olen liekeissä rikkaimurista. (Ergorapido my love.)

Igge nukkuu päiväunia, ja päätin, että paskat siivouksista ja pyykeistä ja tiskeistä ja kaikesta. Käytin aikani tukan suoristamiseen.

Nyt on vähän parempi mieli. Illalla aion hukuttaa huolet ämpärilliseen punaviiniä. Tai ainaskin puolikkaaseen.

Terveisiä sairastuvalta

2010-09-27T15:38:00.002+03:00

Igge sairastaa ensimmäistä kertaa elämässään oikein tosissaan. Muutaman kerran olen kuvitellut Igen olleen kipeä, mutta viime päivät ovat osoittaneet, että niitä aikaisempia kertoja ei oikein voi edes laskea.

Koko sairaskertomus alkaa jo kuun vaihteesta. Igge oli nuhainen Oslon-reissulla, ja flunssaoireet jatkuivat viime viikkoon asti niin, että välillä oli muutama terveempi päivä ja sitten taas alkoi nenä valua. Viime keskiviikon ja torstain välinen yö oli tosi levoton, ja kun ipana tuntui hieroskelevan korviaan, käytiin sitten torstaina lääkärissä. Tulehtuneethan ne olivat, joten eikun antibioottia kehiin.

Lauantaina Igge oli edelleen tuskainen, ja kuume nousi Panadolista huolimatta lähelle 39 astetta. Koko poika oli ihan veto veks, joten suunnattiin Mehiläiseen, missä lääkäri kurkki taas lapsen korviin. Tulehdus oli antibioottikuurista huolimatta vain ärhäköitynyt, joten antibiotti meni vaihtoon. Lisäksi saatiin jotain pitkävaikutteista kuume-/kipulääkettä Panadolin rinnalle.

Eilen oli jo vähän parempi päivä, ja ehdimme juhlia, että kyl tää tästä. Ei olisi kuitenkaan pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa: yö oli aivan helvettiä (nukuin itse vissiin noin kaksi tuntia 5.30-7.30), lapsi yritti torkkua mutta pirahteli lääkkeistä huolimatta koko ajan itkuun, pyöri ja hyöri, yritti paeta sängystä ja sittemmin sohvasta, jolle siirryimme jossain vaiheessa ja oli muutenkin aivan mahdoton. Tänään aamupäivällä torkuimme sitten sylikkäin sohvalla, ja kun heräsin, katselin nukkuvaa lasta. Mitäs, mitäs, sehän näyttää aivan pilkulliselta, huomioin tokkurassa. Vaipanvaihto paljasti varsin ilkeän näyn: tyyppi on aivan pilkullinen. Erityisesti vaipan alta löytyi tosi tuskallisen näköisiä rakkuloita, ja myös suussa näkyi rakkuloita. Syömisyrityksestä seurasikin kamala kipuitku.

Ja taas mentiin Mehiläiseen. Luojan kiitos meillä on vakuutus... No, siellä lastenlääkäri sitten kuunteli kertomusta ja tutkaili pientä potilasta. Oireet sopivat sekä enterorokkoon että antibioottiallergiaan, eikä nyt oikein saatu selvyyttä siitä, mistä iho-oireilu johtuu. Antibioottikuuri meni kuitenkin katkolle, ja Igge sai antibioottipiikin pyllyyn, kun korvatulehdus ei edelleenkään osoittanut tokenemisen merkkejä.

Nyt tuossa sohvalla nukkuu siis piikitetty, pilkullinen ja korvakipuinen lapsi. Toivottavasti nyt oltais jo menossa parempaan suuntaan kuitenkin. Pikku ihmisen piina särkee sydämen, ja valvominen sekä neljän seinän sisällä istuminen särkevät järjen.

Loppukevennyksenä kuitenkin kerrottakoon, että Igge oli lääkärillä käynnin jälkeen vähän aikaa pirteämpi ja innostui leikkimään Duploilla odottaessamme sairaanhoitajan piikitettäväksi pääsyä. Kun hoitaja avasi ovensa ja kutsui Iggeä nimeltä, tämä katsahti hoitajaa ja totesi hyvin kuuluvasti, että "O-OU." Ihan niin kuin se olis tiennyt, mitä tuleman pitää. Hoitajalla - ja mulla luonnollisesti myös - petti pokka ihan totaalisesti. Hoitaja kyseli, että ollaanko monestikin käyty piikillä, kun lapsi reagoi noin. Varsinainen tilannekoomikko on hän, pilkullinen pieni poikani.

Toinen seiska tai ainakin melkein

2010-09-15T20:22:00.004+03:00

Aimokin muisti tunnustuksella, ja vaikka pää ei nyt kykene seitsemän faktan luetteloimiseen, saatte tästä kuitenkin pari extraa. Paljastan siis seuraavassa party tricksini, ts. asioita, joiden esittely tapahtuu yleensä pikkutunneilla ja hilpeässä mielentilassa.

1. Osaan liikuttaa kulmakarvojani erikseen ja eri tahtiin ylös ja alas. (Erään lukiokaverin diagnoosi oli "ylikehittyneet iskulihakset". :)

2. Jalkateräni kääntyvät ulospäin yli 180 astetta.

3. Saan nyrkkini kokonaan suuhuni. Siis yhden, en sentään molempia! Älkää kysykö, mistä olen keksinyt edes kokeilla moista.

4. Pystyn tekemään kirsikankannasta solmun suussani.

Näin. Olen muuten kateellinen siskolleni, joka osaa heiluttaa korviaan. Se olisi niin hyvä lisä näihin perin tarpeellisiin taitoihini.

Nyt olis kiva kuulla, mitä omituisia taitoja muilla on, etten tunne itseäni vallan friikiksi. :)

Niin ja lupasin tosiaan laittaa hyvän kiertämään. Jokainen minua muistanut ansaitsisi sen, mutta ei taida olla mitään järkeä lähettää sitä takaisin, ja aika moni suosikkiblogini on saanut plakaatin jo muualta. Siksi laitan palkinnon eteenpäin seuraaville:

Hallanvaaran Hillalle, jonka ajatuksissa on usein jotain tuttua ja jonka sujuvaa tekstiä on ilo lukea.

Sisuuntumisia-blogin Eevikselle, jolla on päivälleen Igen ikäinen ja vieläpä samalla lailla väärinpäin maailmaan yrittänyt poika Sisu. On hauska seurata, miten samanlaisia ja kuitenkin erilaisia ikätoverukset ovat.

Tammitoukkaa odottavalle K1sulle, joka oli ihan irl tärkeä tuki ja avautumiskumppani, kun työelämä kävi päähän.

Och allt blev annorlunda -blogin Mjaulle, joka on ollut erinomainen ja viihdyttävä vertaistuki odotusajalta asti.

Salamatkustajan syntymä -blogiin, joka naurattaa ja usein myös ajatteluttaa (on se sana!). Erityispisteet annan huipuille tuohtumuskirjoituksille, jotka ovat usein virkistävän epäkorrekteja.

Vastatkaa, jos jaksatte - jos ette, niin paistatelkaa kuitenkin kehuissa. Olette ne ansainneet!

Säätää, säätää, pitelee päätään

2010-09-13T13:58:00.005+03:00

Mun pitäisi as we speak tehdä verkkotenttiä, mutta Itä-Suomen yliopistolla on joku palvelin kumossa, enkä pääse kirjautumaan jonnekin, missä minun pitäisi kirjautua pankkitunnuksilla, jotta saisin tunnukset uuteen Moodleen. Ja koska koko saitti on alhaalla, en päässyt myöskään etsimään mitään yhteystietoja, joten käytin juuri noin puoli tuntia kaivelemalla Googlen välimuistia ja vanhoja papereita löytääkseni edes jonkun puhelinnumeron. Erinäisten yhdistelyiden jälkeen täti totesi, jotta alhaalla on, yritä tunnin päästä uudestaan. Mutta kun Igge on hoidossa nyt eikä illalla, kele. Hyvin alkaa mun re-opiskelu-ura.

Viime viikot ovat olleet aika rankkoja. Kaikenlaista oman pään ja muiden päiden kasassa pitämistä ja säätöä. Mies paljon poissa ja minä pirttihirmuna jäkätijäkäti. Viikonloppuna muutettiin sisko pois vanhasta, tyhjennettiin omakotitalo ja kannettiin kamat yksiöön. Kiva koti siitä tulee, mutta rankkaa homma oli niin fyysisesti kuin erityisesti henkisestikin, vaikka muuttaja onkin sitkeä sissi ja kesti homman ihailtavan hyvin. Mutta kun itselläkin nousee möhkäle kurkkuun, niin voi vain kuvitella, miten raskasta kaikki on siskolle itselleen.

Jotain positiivista tässä sentään on: sisko sai asunnon kahden korttelin päästä ja on ihan huippua, että 11 vuoden tauon jälkeen asutaan samassa kaupungissa ja niin lähekkäin, että voidaan nähdä ihan milloin vaan. Ja sen tiedän varmasti, että toivon kovasti, että Igge joskus saa siskon tai veljen, koska joissakin tilanteissa tarvitaan ihmistä, joka tietää, kuka olet ja mistä tulet ja jolle ei tarvitse selittää määrättyjä asioita ja joka on omalla puolella, vaikka elämä potkii päähän vähän joka suunnalta. Kaikki sisarukset eivät tietenkään ole yhtä läheisiä, ja se läheinen ihminen voi olla muukin kuin perheenjäsen. Itselläni on kuitenkin ollut onni saada perhe, jossa pidetään yhtä ja joka on perusturvallisuuteni perusta, ja se on asia, jonka haluaisin antaa myös lapsilleni.

Antamisesta puheenollen, olen lapsellinen iloinen muutamasta blogista saamastani tunnustuksesta!

Kiitos kaunis teille, ihanaiset Lupiini ja Iskunvaimentimen Mama M ja salasanan takana luuraava Maiju Kyl ihmine saa jos ihmine haluu -blogista!

Tunnustuksen oheistuotteena seuraa kehotus kertoa seitsemän sekalaista faktaa itsestään. En ole suunnitellut asiaa sen enempää, vaan ajattelin täyttää tehtäväni täysin tajunnanvirtatekniikalla, joten here goes:

1. Olen ollut töissä valtakunnallisessa tv-chatissa, mutta en sentään naama ruudussa. Vaikka hommasta on aikaa, tämä cv:ni kohta on herättänyt huomiota jokaisessa työhaastattelussa, jossa viimeisten vajaan 10 vuoden aikana ollut.

2. Opin lukemaan neljävuotiaana, ja olen sen jälkeen lukenut jotakuinkin kaiken, minkä olen käsiini saanut. Kiitän tätä ominaisuutta yhdistettynä loppumattomaan uteliaisuuteeni siitä, että olen oikeastaan aina päässyt opinnoissani hävettävän helpolla. Keskiarvoni oli reilusti ysin yläpuolella ja kirjoitinkin eximian paperit, vaikka olen melkoisen laiska ja taipuvainen menemään yli siitä, missä aita on matalin.

3. Minusta tulisi hirvittävän huono opettaja, sillä en kestä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä selittämääni asiaa heti. Olen kohtuullisen taitava vääntämään asioita rautalangasta, mutta teen samalla liiankin selväksi, mitä ajattelen siitä ressukasta, joka ei heti seuraa ajatuksenjuoksuani. Siis vikahan ei tietenkään voi olla minussa, eihän?

4. Puhun arjessa melkein yhtä paljon molempia kotimaisia kieliä, ja minua on luultu useasti suomenruotsalaiseksi. (Tosin tätä tapahtui jo silloin, kun en vielä osannut ruotsia koulussa opittua enempää enkä edes käyttänyt helmikorviksia.) Miehen ja hänen sukunsa lisäksi minulla on myös "omia" kavereita, joiden kanssa käytämme vain ruotsia.

5. Olen järkyttävän huono rahankäyttäjä, ja vaikka olen tienannut useamman vuoden ihan kohtuullisesti, en ole onnistunut keräämään juuri muuta omaisuutta kuin aivan liian monta paria kenkiä. Joskus poden huonoa omaatuntoa siitä, että minulla ei 31 vuoden ikään mennessä ole oikeastaan mitään omaisuudeksi laskettavaa, mutta kuvittelen ehtiväni korjaamaan asian sitten joskus, kun palaan töihin. Tai siis edes pääseväni nollatilanteeseen eli maksavani pois luottokorttivelat (3 kpl!) ja opintolainan.

6. Minun on uskomattoman vaikeaa keksiä mitään painokelpoista, mutta kuitenkin kiinnostavaa tunnustettavaa, koska yleensä hölisen asiani aika avoimesti muutenkin. Jos olisin kirjoittanut näitä faktoja kymmenen vuotta sitten, olisin varmaan kertonut yksityiskohtia parikymppisenä kokemastani mikään ei tunnu miltään -vaiheesta, jolloin kokeilin melkein kaikkea niin hyvässä kuin pahassa, mutta enää en halua muistella niitä aikoja. Kaikessa silloisessa sekoilussani onnistuin kuitenkin pitämään jonkinlaisen rajan, enkä sotkenut mitään perusteellisesti. Onneksi. Ja vaikka en väitä, etten katuisi mitään, niin minulle jäi myös paljon hyviä ja hauskoja muistoja, joille voin sitten kiikkustuolissa naureskella, mutta joita en varmaan koskaan kerro lapsilleni. Hyvää on myös se, että en ole kertaakaan miettinyt, että jotain olisi jäänyt kokematta ennen "asettumista".

7. Kokeilin juuri niitä yliopiston sivuja, ja nörtit näyttävät hoitaneen hommansa. Nyt aion siis tehdä Markkinoinnin perusteet -nimisen, epäilemättä erittäin tylsän tentin, jonka jälkeen sivuainekokonaisuuteni on valmis.

Ja niin, lupaan luovuttaa napin eteenpäin heti kun ehdin, nyt on vaan pakko hyödyntää lapsenvahtiaika ja tehdä se hemmetin tentti!

Mieli maassa

2010-09-02T11:43:00.003+03:00

On ollut pari huonoa päivää, mulla ihan henk.koht. Lapsi on oma ihana itsensä, ja välillä rasittava, niin kuin lapset on.

Kateus on kamala asia, varsinkin, kun itse on se, jonka mieli on maassa, kun omat haaveet menee ja toteutuu jossain muualla, jonkun muun elämässä. Tuntee tulleensa petetyksi, eikä yhtään auta, että lisäksi vielä potee huonoa omaatuntoa siitä, että on huono ja alhainen ihminen.

Kaiken mustaa lopullisesti kolme kirjainta, pee ja äm ja äs, ja kas, olen aivan sietämätön ihminen. Hurraa, onnea vaan sinulle, joka joudut elämään kanssani.

Perse.

Tulevaisuus pyörii päässä

2010-08-26T23:22:00.005+03:00

Sain tänään ennakkopäätöksen, jonka mukaan voisin saada 18 kuukautta aikuiskoulutustukea. Se tarkoittaisi nykyisten "tulojen" (ei kotihoidontuesta voi puhua tulona kuin lainausmerkeissä) yli kolminkertaistumista, ja saisin ehkä vihdoin ja viimein loppuun myös ikuisuusprojektini nimeltä VTM. (Huomaa tärkeysjärjestys, raha ensin ja sivistys sitten...:)

Alunperin olin ajatellut, että jäisin opintovapaalle vuoden alusta, mutta nyt alkoi kutkuttaa mielessä, että josko sittenkin jo vähän aikaisemmin. Pitäisi vaan saada Igen hoito järjestettyä edes parina kolmena päivänä viikossa. Ja ehkä Igge voisi sittenkin mennä vaikka osa-aikaisesti päiväkotiin ensi vuonna, vai haluanko sittenkään laittaa mun pientä sinne vielä, vai mitä hittoa sitä tekisi? Päätös pitäisi joka tapauksessa tehdä nopeasti, sillä täällä päivähoitopaikkaa pitää ilmeisesti hakea viimeistään neljä kuukautta ennen hoidon tarvetta, mikä siis tarkoittaa, että paperien pitäisi olla sisällä syyskuun alussa.

Töihin ei huvita palata, mutta huomaan, että kaipaan kyllä jo muutakin kuin pelkkää Iggeilyä. Tai rehellisemmin sanottuna: tuollainen reilu yksivuotias omapäinen väkkärä on välillä aika raskas hoidettava. Härkkii kaikkea, mitä ei saisi, saa itkupotkuraivarit, jos ei saa tehdä mitä haluaa, kaipaa melkein jatkuvasti seuraa ja jotain aktiviteetteja - mun päälle tekisi varmaan ihan hyvää miettiä välillä jotain muutakin. Ipanan kanssa touhuilu vielä menisi, mutta kun koti on koko ajan kuin hävityksen kauhistus ja en kestä katsoa sitä kaaosta, niin tuntuu, että puolet päivästä kuljettelen tavaroita paikalleen, järjestelen asioita, tyhjennän/täytän tiski-/pyykkikonetta ja kiroilen keskenäni, että onsetanakummakelekunminäaina. En halua muuttua murjottavaksi kotimarttyyriksi!

Vaikka toisaalta Igge tekee kyllä päivistä myös ainutlaatuisia ja iloisia, enkä haluaisi kokonaan vielä luopua kotiäitielämästä. Tänään ihana ipana leikki pusupeliä: tepsutti puolijuoksua kiekan ja palasi aina mun luokse antamaan pusun. Liikkis. Sain myös makoisat naurut, kun Igge otti kännykkäni, nosti sen korvalleen ja kiersi varmaan vartin ympyrää kailottaen kovaan ääneen, että "ÄMMÄPÄPÄMMÄPPÄ". Oli vissiin pitkä ja tärkeä puhelu.

Ai niin, jotenkin ihan huomaamatta Igestä on tullut kuluneen kuukauden aikana melkein kokonaan kaksijalkainen. En varmaan koskaan lakkaa ihastelemasta tuollaisten töpsyköiden tapaa kävellä, se on niin koomisen näköistä. Jalkaterät osoittavat ulospäin, askeleiden mitta on välillä varsin kunnianhimoinen, polvet nousevat korkealle ja käsillä pitää viuhtoa tai taputtaa tai ainakin pitää ne levällään kuin unissakävelijä. Vaikka toisaalta en tiedä, miten helppoa kävely minusta olisi, jos minulla olisi jatkuvasti tyyny haarojen välissä.

Nyt unille ja huomenna suuntaamme itään mun mummin 80-vuotisjuhliin. Ensi viikonloppuna vuorossa onkin sitten Oslo, kivakiva!

Arki on välillä ihan mansikka

2010-08-17T13:13:00.003+03:00

Elämä on viikolla arkea ja viikonloppuisin vielä kesää. Yksivuotiaan kanssa ei enää lilluta pitkillä lounailla viime talven tapaan, vaan syksyksi pitää keksiä uusia juttuja. Puistohommia ja sellaisia. Onneksi on seuraa!

Kävin myös pitkästä aikaa yliopistolla. Tehdään naapurin kanssa lapsivaihtarit kerran viikossa (sieltä tulee tyttönen meille yhtenä päivänä viikossa ja vastaavasti Igge menee naapuriin toisena päivänä), joten saan aloitettua taas pari vuotta ihan jäissä olleet opiskeluhommat. Josko vaikka yrittäisi saada jonkun tutkinnonkin joskus ulos. Olen myös kasannut paperit aikuiskoulutustukihakemusta varten, tai oikeastaan vain ennakkopäätöstä siis, ja jos natsaa, niin jään tammikuussa opintovapaalle. Igen hoitokuviot täytyy myös miettiä tässä syksyn aikana, sillä opiskelusta ei kyllä tule yhtikäs mitään, jos herra Hosapelle hilluu samassa tilassa.

Vielä olis luvassa parit reissut, ensi viikonloppuna saareen, sitten mun mummin 80-vuotiskekkereille ja sitten vielä pitkäksi viikonlopuksi Osloon. Pääsen näkemään ystävien ihanan, pörröpäisen pikku-ukkelin, jolla on silloin ikää noin kuukausi. Vauvauutisia pukkaa muutenkin suunnalta jos toiselta, ja siksi kai päässä pyörii itselläkin että joko ja milloin ja mitä ja entäs jos. Vaan onhan mulla jo yksi maailman ihanin, joka puskee päätään kaulakuoppaan ja halii ja sanoo herätessään onnellisena, että "mamma". Ei ihan vauva enää, mutta pieni ja suojeltava silti.

Sisko sai siirrettyä työharjoittelunsa tänne, ja asuu nyt väliaikaisesti meillä. Kodin etsiminen on käynnissä, mutta toistaiseksi mennään näin. On kiva, kun voi konkreettisesti auttaa, vaikka varmaan kaikista on myös helpotus, jahka asunto löytyy. Mutta toistaiseksi meillä on iltaisin myös erinomaisen hyvä lapsenvahtipalvelu, jos vaikka halutaan joskus kaksinkin jonnekin. Pitäis varmaan hyödyntää tätä luksusta vaikka menemällä ulos syömään tai leffaan tai... öh mitä me oikein tehtiinkään ennen Iggeä?

WAU!

2010-08-05T11:55:00.006+03:00

Kiitos ihanista kommenteista! Ihan huippua! Aion palata niihin vielä, niistä tuli mieleen muutamakin aihe. Kirjoittamista en siis aio lopettaa, eikä minulla ole tarkoitus siirtää blogia mihinkään salasanan taakse, koska minusta juuri se, että tänne voi eksyä ja juttuja voi kommentoida melkeinpä kuka vain, on koko homman suola. Toki se rajoittaa kuvien julkaisua, koska edes sen verran anonymiteettiä haluan säilyttää, mutta olen kyllä vähän suunnitellut, että ehkä tänne tekstin sekaan voisi jotain kuvitusta laittaa. Kun vaan saisin jotain järjestystä tänäkin kesänä kertyneisiin satoihin ja taas satoihin kuviin. (Ja jännä kyllä, melkein joka kuvassa on sama pieni poika, arvatkaa kuka...)

Palattiin siis eilen illalla Igen kanssa kotiin kaupunkiin tuliaisina myös yksi kappale särkyneestä sydämestä toipuvia siskoja. Oma elo on aika tasaista, mutta lähipiiristä on kuulunut lähiviikkoina varsin suuria uutisia, sekä iloisia että surullisia. Siskon avoliiton yllättävä kariutuminen ja siitä seurannut hässäkkä asunnon etsimisineen päivineen on sieltä huonoimmasta päästä. Käy niin surku, kun ei voi ottaa tuskaa ja pahaa mieltä pois, vaikka kuinka haluaisi. Igge on kyllä loistavaa terapiaa, tätiinsä ihastunut pikku-ukkeli kun pöristelee ja vekkuloi hymyn huulille huonoinakin hetkinä.

Arkeen paluu siirtyy vielä vähän - lupasin vielä mennä ensi viikon alussa Igen kanssa siskon tueksi Tampereelle, ettei tarvitse ensimmäisiä öitä viettää ihan yksin. Soppaa sotkee vielä se, että sisko on aloittamassa uudessa työharjoittelupaikassa maanantaina, ja sinne olisi tietysti kiva mennä niin, että olisi nukkunut edes jonkin verran edellisenä yönä... Tuo työharjoittelu pitää siskon nyt siellä Tampereella ainakin neljä kuukautta, ja siksi hän ei voi muuttaa tänne pääkaupunkiin vielä, vaikka täällä olisimme me ja muutakin sukua samoin kuin oman alan työpaikkoja. Väliaikaisen, kohtuuhintaisen vuokra-asunnon löytäminen tällä aikataululla on jokseenkin haasteellista, varsinkin, kun nykyisin melkein kaikki vaativat vuoden määräaikaista sopimusta, mikä taas on aika pitkä aika sitoutua, kun koko kuvio on ihan auki vielä.

Onneksi hyviäkin uutisia on kuultu. Ensin tuli viesti Norjasta, että kaksi viikkoa yli lasketun ajan odotettu poikanen suostui viimein tulemaan maailmaan. Heti perään puhelin soi, ja adoptiojonossa ollut ystäväpariskuntamme kertoi saaneensa tiedon, että heistä on tullut vanhempia. Tie on ollut pitkä (yhteensä varmaan 10 vuotta) ja kivinen, mutta niin se puhelin vaan viimein soi. Kerrankin sanat ovat positiivisessa mielessä hukassa - pelkkä "onneksi olkoon" tuntuu aivan liian laimealta ilmaisulta. Vieläkin alkaa itkettää, kun kirjoitan tätä. Olimme pitkään kaveriporukan ainoat lapsettomat, ja Igen syntymä oli vaikea paikka molemmille. Olen niin onnellinen, että näiden kahden ihmisen haave perheestä vihdoin toteutuu. Sillä pienellä pojalla on onnea, kun saa nämä ihmiset vanhemmikseen.

Lähipiiri elää siis muutosten aikaa. Oman ja Igen elämän suurin "tapahtuma" on viime aikoina ollut se, että Igge oli ensimmäistä kertaa yön yli hoidossa. Mummi ja ukki hemmottelivat ipanaa, kun minä ja mies juhlimme ystävien häitä, ja yövyimme kahdestaan hotellissa (!). Oli kyllä ihanaa olla hetki ihan kaksin, ja ei lapsellakaan mitään hätää ollut. Vähän oli itkettänyt, kun oli löytänyt mun kengät eteisestä, mutta mansikat ja kiikkuminen helpottivat ikävää.

Kukkuu, kuka siellä?

2010-07-20T13:14:00.003+03:00

Palasimme eilen iloisestä Itä-Suomesta, ja tänään jatkamme taas saaristoon internetin ulottumattomiin. Sillä aikaa olis hirmuisen kiva, jos jättäisit puumerkin ja kertoisit, kuka siellä näitä juttuja lukee. Jookosvaikka?

Tulen aina ihan superiloiseksi kommenteista, ja ilahduttavasti niitä tänne jätetäänkin, mutta varmaan siellä on sellaisiakin, jotka eivät ole koskaan jaksaneet tai uskaltautuneet jättämään merkkiä vierailustaan. Ja moikkaa siis toki, vaikka me jo oltaiskin tuttuja, netissä tai irl!

Kerro vaikka, mistä tänne löysit ja mitä kuuluu. Ihan sama, olis vaan niin hauska nähdä sähköpostissa monta uutta kommenttia, kun palaamme taas kaupunkiin. (Koska muuten mulle kirjoittavat vain Saksan ebay, Ifolor, Strawberry Net, Agoda ja Facebook.)

Vai onko siellä näin kesäaikaan ketään? Huhuu!

Ihmeellinen yksivuotias

2010-07-15T11:09:00.002+03:00

Ihana, kuuma kesä on pitänyt meidät maalla vesien äärellä lukuunottamatta neljän päivän intensiivistä kaupunkijaksoa, jonka aloitin näkemällä vanhoja kavereita ja palaamalla kotiin varttia vaille viisi valoisana kesäaamuna korkkarit kädessä, lokkien kirkunaa kuunnellen. Siihen päälle juhlittiin serkun rippijuhlat, siivottiin huusholli, leivottiin ja laitettiin, tavattiin Helsingissä lomailevia kavereita, kestittiin parikymmentä sukulaista, käytettiin Igge neuvolassa ja lähdettiin mummi ja ukki mukana takaisin saareen.

Saaresta veneiltiin munkkikahveille Inkooseen, missä minä astuin keskellä jalkakäytävää vaanineeseen kuoppaan Igge sylissä ja vietin sitten iltapäivän Kirkkonummen Diacorissa. Nivelsiteet meni, mutta onneksi Igelle ei käynyt kuinkaan - jotenkin siinä mukkelismakkeliskiepsahtaessa vaisto iski päälle ja ainoa ajatus oli suojata ipana. Sitten oltiin taas sukujuhlimassa, miehen puolella tällä kertaa, venematkan päässä saaresta. Illalla minä ja kokoelma miehen suvun naisia ikäväliltä 18-50 vuotta huristeltiin vielä veneellä Jakob Ramsjölle kuuntelemaan Finnhitsejä ja ihmettelemään paikallisväestöä ja sitten nautittiin ihanasta kesäöisestä venematkasta tyynellä merellä takaisin saareen. Kestittiin vielä yhdet vieraat ennen kuin startattiin kohti Itä-Suomea ja Igen isomummilaa, missä ollaan edelleen.

On nautittu kesästä kaksin käsin, mulla takaraivossa vielä vähän sellainen ajatus, että jos ensi kesänä ehkä sitten on taas sarjassamme valaskesä, niin tästä on otettava tuplasti irti. Järvivesi on lämmintä kuin linnunmaito ja Igge rakastaa siellä polskimista. Yksivuotispäivän kunniaksi ipana oppi myös nousemaan seisomaan ilman tukea ja otti muutamat askeleetkin, mikä vaan näyttää minusta niin koomiselta, kun on tottunut siihen, että tyyppi pitää jostain kiinni. Mun pieni. <3

Yksivuotisneuvolassa todettiin, että hienosti kehittyy ja kasvaa. Pituutta oli noin 78 senttiä ja painoa 9,5 kiloa - molemmat mitat ovat käytännössä ihan samoilla käyrillä kuin syntyessä. Sanavarastoa kehuttiin, etenkin, kun Igellä on opittavanaan kaksi kieltä, ja muutenkin pikku-ukkeli vissiin hanskaa sen, mitä tuon ikäisen kuuluukin.

Ollaan siis jo yli vuosi onnistuttu pitämään jälkeläinen hengissä, hyvä me, onniteltiin miehen kanssa toisiamme. Kulunut vuosi meni käsittämättömän nopeasti, ja toisaalta taas tuntuu, että entisestä elämästä on ikuisuus aikaa. Ihmeellinen yksivuotiaamme vaan pyörii ja hyörii ja häärii ja tutkii ja kiipeää ja maistelee ja höpöttää ja heittelee ja oppii uutta täydellisen tietämättömänä siitä, miten paljon hän muutti ja miten kallis ja rakas hän on. Ja se kai se on lapselle tärkeintä, että rakkaus kuuluu elämään itsestäänselvyytenä, ei vain harvinaisena herkkuna.

P.S. Ai niin, imetys on vihdoin ja viimein loppu! Kun en sitten muutakaan päätepistettä keksinyt, niin lopetin sen ihan tismalleen Igen yksivuotispäivään. Vähän oli haikea fiilis sillä viimeisellä kerralla, mutta se katosi nopeasti, eikä Iggekään ole kummemmin tissiä kaipaillut. Hyvä niin, en olisi koskaan uskonut, että imetys jatkuu näinkin kauan, mutta tulipahan mentyä edes yhdessä asiassa niiden kuuluisien suositusten mukaan.