30.9.2014

Kukkuu!

Sekavuustilan kommenttilaatikkoon on satojen, ellei tuhansien spämmikommenttien lisäksi tullut pari ihan oikeaa kyselyä kuulumisistamme, mistä olen kovin otettu. Joten here goes!

Ei-niin-yllättäen blogi jäi, kun arki alkoi. Menin töihin, se oli aika omituista. Itse työnteko oli varsin ok, mutta ei kyseisessä paikassa. Alkuvuodesta päätin, että jotain uutta on saatava, ja huhtikuun alussa aloitinkin sitten uudessa paikassa ja uudessa tehtävässä. Viestintä ja PR vaihtuivat ihan kokonaan digiin, mistä olen kovin tyytyväinen. Olen oppinut puolessa vuodessa enemmän kuin entisessä työpaikassa kuudessa vuodessa, ja homma kiehtoo. Olen tutustunut mahtaviin tyyppeihin ja periaatteessa viihdyn ihan hyvin, mutta... Aina se saakelin mutta! Tällä kertaa risoo eniten se, että firmalta puuttuu pidemmän aikavälin visio, samoin minulta sen palveluksessa. En näe omaa kehityspolkuani siellä, ja siksi homma uhkaa jäädä omalta osaltani vuoden-parin (erinomaiseksi) koulutuspaikaksi. Mutta kaiken kaikkiaan kuitenkin duuni- ja urahommat ovat ihan positiivisviritteisiä, siitä olen tyytyväinen. Ja siitä, että en jäänyt mistään kelkasta, vaikka ne reilut neljä vuotta vietinkin hieman muissa kuvioissa.

Lapset kasvaa ja kukoistaa. Dagis on ihan arkipäivää, ja tänä syksynä ei väännetty yhtään, kun molemmat ovat samassa ryhmässä. Pojat on jotenkin niin isoja jo - viimeinenkin vauvajuttu eli kylppärin nurkassa uskollisesti nelisen vuotta nököttänyt potta kannettiin kolmevuotiaan vaatimuksesta varastoon kesällä. Kehitys kehittyy.

Tällä hetkellä pinnalla on kolmevuotiaan uhma (joka on jotenkin paljon vähemmän raskasta kuin esikoisen kanssa, vaikka kuopus on temperamentiltaan tulisempi) ja viisivuotiaan ujostelu. Jälkimmäinen käy välillä hermoille, kun se on niin vastakkaista omalle luonteelleni. Uimakoulun kolme ensimmäistä kertaa menivät papan uimahousuissa roikkuen eikä vieraille (edes sellaisille tutuille vieraille) välttämättä saada sanotuksi yhtään mitään. Ujostelukohtaus iskee milloin missäkin ja milloin mistäkin, ja se on TURHAUTTAVAA! Ja myös hyvin kasvattavaa, erityisesti äidille. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisella on oikeus olla oma itsensä, mutta on melkoista tasapainoilua löytää se oikea tapa rohkaista ilman että sortuu pakottamaan ja pelottelemaan. Ehkä osa liittyy ikäänkin (en tiedä, en ole jaksanut Googlettaa) mutta paljon on kiinni myös temperamentista.

Mitäs muuta? Keskustakoti on myynnissä, mutta tuskin menee ihan heti kaupaksi, tuntuu tuo asuntomarkkina olevan aika tahmainen varsinkin isompien asuntojen kohdalla. Uutta on katseltu vähän sieltä sun täältä, mutta saa nähdä, mihin päädytään. Espoo, erityisesti Tapiola, Haukilahti ja Matinkylän ympäristö ovat vahvoilla, mutta välillä selailen myös itää Hertsikan suunnalta ja toisaalta jopa (kääk) Grania. Jos tänne vielä joku eksyy, niin saa mainostaa myös muita kivoja alueita! Tärkeimpiä kriteerejä ovat ruotsinkielisen koulun läheisyys, hyvät palvelut ja hyvät yhteydet keskustaan. Mihinkään vain yksityisautoiluun perustuvaan kaupunginosaan ei huvittaisi lähteä.

Siinäpä siis ne olennaisimmat. Mitäs teille kuuluu?


14.1.2014

Aa bee cee, kissa kävelee

Housupyykki on hieman parempaan päin, ainakin joka toinen on jo tässä viikon sisällä osunut sinne, minne piti. Muuten 2,5 vuotta tuntuu olevan kovin raskas ikä, vinkumisesta ja kiukuttelusta päätellen. Aina ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun herra räyhää itkupotkuissaan, että MAMMA MÄ EN TIEDÄ MITÄ MÄ HALUAN!!!!!

Olen ihan unohtanut, mitä isoveli teki samanikäisenä. Kai se oli kiukkuinen ja uhmakas sekin? Vaikka onkin muuten temperamentiltaan kuopusta rauhallisempi. Ainakin pikkuveli on kunnostautunut palapeleissä. Isoveljen kolmevuotislahjaksi saama 25 palan McQueen-peli onnistuu kuin vettä vaan. Ehkä olisi toki onnistunut isoveljeltäkin, jos se olisi saanut mahdollisuuden tehdä moisia pelejä. Ei vaan tullut aikaisemmin mieleen.

Myös kynäotteen pikkuveli on hanskannut huomattavasti isoveljeään paremmin. Isoveli ei oikein innostu mistään piirtelystä vieläkään. Kerran se on piirtänyt tunnistettavan kummituksen ja kerran E-kirjaimen, lisäksi tunnistettavia hahmoja ovat lähinnä banaanit. Ei puhettakaan mistään pääjalkaisista vieläkään. Oman nimen kirjoittaminen kiinnostaa kovasti, mutta siihen tarvitaan vielä malli.

Kirjaimet ja numerot ovat muutenkin nelivuotiaalle tosi pop. Lapsi suoriutuu yksinkertaisista yhteenlaskuista (vaikka lisää yhden tai kaksi johonkin lukuun) oikeastaan tiedostamatta, että kyse on laskusta. Tänään laskettiin sormin muitakin simppeleitä laskuja, tyyppiä 3+1 tai 4+4.

Esikoinen tunnisti kaikki kirjaimet ennen kuin täytti kolme, mutta sitten homma jäi jotenkin vähemmälle huomiolle. Nyt lapsi maistelee koko ajan sanoja ja pohtii, millä kirjaimella ne alkavat. Useimmiten ensimmäisen konsonantin tunnistamiseen tarvitaan liioitellun selkeää artikulaatiota, mutta ensimmäinen vokaali löytyy jo aika helposti. Usein myös luemme yhdessä sanoja vaikka lehden kannesta tai milloin mistäkin. Lukemista rakastavan mutsin mieltä lämmittää, kun toinen on niin tohkeissaan. Itse opin samanikäisenä jo lukemaan, mikä tuntuu jotenkin ihan hassulta. On tosi omituista kuvitella, että mun ensimmäinen vauva lukisi itse jo nyt.

Pitäisi ehkä ottaa selvää, miten lukuinnostusta voisi tukea. Ainakin Lolan ABC-juhlat -niminen appsi on tosi suosittu. Suomenkielisiä, hyviä lasten appseja tulee kyllä vastaan aivan liian harvoin - vinkkejä saa mielellään antaa, jos tiedätte hyviä pelejä, joissa on mieluusti joku pedagoginenkin ajatus taustalla!

Muutenkin olisi hauska kuulla, oletteko tukeneet lapsen lukemaan opettelua jotenkin ja jos, miten ja minkä ikäisenä? En halua pakottaa tai ahdistaa lasta liialla tuputtamisella, mutta toisaalta on harmi, jos kiinnostus menee ohi. Olisi kiva tehdä yhdessä jotain leikinomaista, joka vahvistaisi lukemaan oppimisen valmiuksia. Vaikka kai nykyään melkein kaikki lapset oppivat jo ennen koulua lukemaan, vai olenkohan ihan väärässä? Jotenkin olen siinä käsityksessä, että useimmat oppivat viimeistään esikoulussa.

6.1.2014

Potta-apua!

Hei vaan, hengissä mutta koska jne. Ja siis joo, hyvää uutta vuotta, tättädää! Oli muuten eka vuodenvaihde laatuaan, että koko nelihenkinen perheemme otti alkavan vuoden vastaan hereillä.


Tällä hetkellä päällimmäinen asia: mitä tehdä, kun jo pari kuukautta muuten täysin (siis sekä öisin että päivin) kuiva lapsi on päättänyt, että vanhempien läsnä ollessa kakkosasia on ihan ookoo tehdä HOUSUUN? Pikkuisen alkaa olla mitta täynnä lähes päivittäistä kuudenkympin housupyykkiä. Tämä riemastuttava (not) suuntaus on vain pahentunut lomalla, vaikka ennen lomaa ja nytkin esim. ollessaan isovanhempien hellässä huomassa tyyppi on vallan mainiosti osannut käydä itsenäisesti tekemässä asiansa pottaan.

Dear Eki tai vaihtoehtoisesti hyvä lukija, onko tämä uhmaa? Taantumusta? Silkkaa v*ttuilua? Ja miten hiivatissa tavasta pääsee eroon?

Lahjonta lopetettiin toimimattomana, emmekä kovasti uskalla uhkaillakaan, kun aina siitä näiden potta-asioiden yhteydessä varoitellaan.

Muuten kaikki on ihan jees. Perinteinen vuosikatsauskin on työn alla, mutta toistaiseksi se on jäänyt lomailun ja nettialennusmyyntien jalkoihin. Ja huomenna siis töihin kahden ja puolen viikon joululoman jälkeen. Olen varmistanut itselleni karun paluun arkeen buukkaamalla hammaslääkärin aamukahdeksaksi. Uujeah.

26.11.2013

Jo perinteinen marraskuun valituspostaus

Mua vaan syö joka jumalan marraskuu. Paitsi viime vuonna vähemmän, kun reissattiin ihanaan aurinkoon. Mutta muuten. Eilen liukastuin toimiston ovella oksennukseen. Siihenpä ne maanantain fiilikset voikin kätevästi tiivistää.

Olen jotenkin apaattinen, en oikein saa mitään aikaiseksi. Tekisi mieleni vaan valittaa ja ehkä välissä vähän puhua p*skaa. Muut juoksee ja neuloo ja harrastaa ja lukee ja seuraa Siltaa ja käy elokuvissa ja matkustaa. Mitä minä teen? Juoksen joko dagiksen kautta töihin tai töistä dagiksen kautta kotiin. Sotken aina vaatteeni kuraan siellä pimeässä puistossa. Palelen. Ärsyynnyn. Turhaudun.  Juon vähän liikaa skumppaa pikkujouluissa (ei silleen voin huonosti ja sökellän -liikaa, vaan silleen ehkä turhan hurlumhei -liikaa) ja hillun jonnekin pikkutunneille. Kadehdin kaikkia oman elämänsä sankareita ja onnistujia ja irtiottajia.

Tänään, kun hosuin taas lapsia hakemaan, mietin kuitenkin, että kyllä siinä kliseessä, että lapsi tuo elämään merkityksellisyyttä, on jotain perää. (Mietin kyllä myös, että miten olen taas melkein viimeinen hakija, vaikka kello on vasta 16.20. Moneltako ne muut vanhemmat oikein lähtevät töistä!?) Merkityksellisyyden tunnetta on vaikea selittää kuulostamatta banaalilta. Jotain siinä vaan on, joka ainakaan minulle ei ollut auennut ennen omaa kokemusta. Miten voi niin fyysisesti odottaa näkevänsä jonkun, se muistuttaa vähän sellaista hullua ensirakkauden huumaa, joka ei kuitenkaan väljähdy. Ja silti tavallisena päivänä tavallisissa töissä tai missä vaan on ihan niin kuin muutkin, ei se tunne ole mikään kaikenpeittävä ja -nielevä hulluus. Ennemminkin ohimenevä ajatus, joka vaan välillä sisäisesti hymyilyttää.

Käytännön tasolla äitiys on tällä(kin) hetkellä huomattavasti vähemmän ylevää ja enemmän ihan vaan ärsyttävää. Mikään ei meinaa mennä perille ilman äänen korottamista. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, ja silti on ilmeisen mahdotonta uskoa, kun sanotaan, että nyt jätä se rauhaan/älä tee noin/olkaa rauhallisemmin/jne. koska kohta sattuu. Pienempi ulvoo milloin mitäkin (ei halua potalle, haluaa potalle, ei halua ruokaa, haluaa ruokaa, haluaa jotain mitä toisella on, ei halua lähteä/tulla/olla/istua/maata jne.) ja isompi maalailee taivaanrantaa ja touhuaa kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi. Välillä onkin sitten hyvä taistella jostain joko verbaalisesti tai perinteisin nyrkkineuvottelumenetelmin. Hirvittävän iso osa arkipäivien yhteisestä ajasta menee komentamiseen, kouluttamiseen ja hoputtamiseen sekä erinäisten suoritteiden (pukeminen, syöminen, siivoaminen, peseminen jne.) läpiviemiseen.

Sitä kyllä ihmettelen, että mihin ihmeeseen olen aikanaan käyttänyt kaiken ylimääräisen ajan? Koska sitähän on pakko ollut olla ihan tuhottomasti kun vertaa nykyiseen. Ja miten sitä ei silloin koskaan muka ollut mihinkään? Kyllä en ymmärrä. Onneksi kohta on joulu ja pari viikkoa vapaata.

10.11.2013

Työjuttuja, pottajuttuja, koulujuttuja

Pikkuveljen terveiset papalle isänpäivänä. Nimet muutettu. :)

Gradu on virallisesti hyväksytty, lopputuloksena siitä tuli ämmälle ämmä, mikä meidän laitoksella on kuulemma oikein hyvä suoritus. Ei sillä, että kukaan koskaan enää kysyisi (tai olisi kysynyt tähänkään asti), mutta onpahan paketissa kaikista viime kevään ja kesän lastenhoitajasekoiluista ja sairasteluista ja miehen peruuntuneista lomista huolimatta. Että jei sille!

Räävin myös perjantaina päivässä kasaan 18-sivuisen esseen, joka vaadittiin viimeisen kurssin suorittamiseen. Suurin osa siitä syntyi päivällä ollessani lasten kanssa kotona, mikä on jo ihan kohtuullinen suoritus. Kiitos vaan taas, Salama McQueen. Opintopisteitä on jo enemmän kuin tarpeeksi, mutta vielä puuttuu viimeinen pakollinen tentti. Sen voi seuraavan kerran suorittaa tammikuussa, joten valmistuminen siirtyy sinne, mutta muutama kuukausi ei tällä opintohistorialla tunnu missään. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että 14. opintovuosi toden sanoo, jei sillekin siis.

Työasiat stressaa, ei niinkään työt, mutta edelleenkin se, että mihin tässä elämässä pitäis. Reilun kuukauden perusteella tuntuu, että päin vastoin kuin ehkä kuvittelin, en olekaan itse pudonnut kärryiltä. Itse asiassa väittäisin melkein, että mun ajatukset on tuoreempia kuin niillä, jotka on puurtaneet duunia vuodet läpeensä. Kun ei ole aikaa ajatteluun, perspektiivi hämärtyy ja ihmiset juuttuu keksimään pyörää uudelleen kerta toisensa jälkeen. Ja se mua varmaan eniten vaivaakin, kaikki laskutettavan duunin osuuden korostaminen ja älyttömät tulostavoitteet. Älyttömät siinä mielessä, että ne ovat kyllä mahdollisia, mutta tarkoittavat sitä, että lähes koko työaika pitäisi olla laskutettavaa duunia. Tämän painotuksen huomaa selvästi siitä, että jotenkin hommasta on strateginen ajattelu ja (anteeksi konsulttiuteni) visio hukassa.

Ihan niin kuin rouvalla täällä, se oma firma pyörii mielessä enemmän ja vähemmän. Tuntuu, että osa minusta on ollut jotenkin unessa viime vuodet. Minäkin kävin läpi ne pitäisikö-ryhtyä-sairaanhoitajaksi-ajatukset, mutta nyt voin kyllä myöntää itselleni ja myös muille, että en ikinä olisi onnellinen siinä hommassa. Eikä vaativakaan asiantuntijatyö ole mua varten loppuiäksi, vaan mä olisin musta tulee vielä parempi pomo. Joko omassa tai toisen palveluksessa, mutta enemmän kuin hoiva-alalla mulla on tälle yhteiskunnalle annettavaa vaikka siinä, että ihmiset viihtyy töissään ja että johtotehtävissä on muitakin kuin niitä iänikuisia harmaapukuisia kravattikauloja.

Lasten osalta tärkeimpänä saavutuksena voitaneen pitää sitä, että pikkuveli on teoriassa oppinut sisäsiistiksi. Käytännössä asiaa hankaloittaa se, että uni-/ulkoiluvaipan poistaminen aiheuttaa aina ihan järjettömän raivarin. Mikä siinä on niin kamalaa, kysyy nimimerkki Ymmärtämätön. Ei auta tarrat eikä pastillit, hän vaan EI HALUA. Piste. Eikä hän muutenkaan useinkaan halua yhtään mitään. Mites se nyt taas meni, eikös uhma kuulu ihan ikävaiheeseen? Että siis onko tässä toivoa vai onko mun pikku-Kepposella vaan äitinsä luonne niin hyvässä kuin pahassa.

Loppuun meinasin toivottaa hyvää isänpäivää, mutta sitten tuli mieleen, että tämä taitaa olla hieman väärä foorumi isien tavoittamiseen. Mutta jos joku isäihminen sattuu tänne eksymään, niin onnea sinulle!

14.10.2013

Identiteettikriisi osa 3264

Taas se iskee. Kuka minä olen? Mikä minä olen? Mitä haluaisin olla? Mikä on paikkani, tehtäväni, suhteeni toisiin? Viimeksi kriiseilin samoja juttuja äitiyslomalle jäädessäni, ja tietenkin tämä muutos kotoa työelämään sysäsi käyntiin saman prosessin.

Duuni ei nyt ole ihan nappihomma. Paperilla ehkä vielä joo, käytännössä ei. Tai no niin no, itse työ on edelleen välillä kiinnostavaa, välillä haastavaa, välillä hauskaa ja välillä ärsyttävää, eli tavallaan ihan sitä, mitä pitääkin. Ja tyypit siellä mahtavia. Mutta johto oikeastaan puuttuu. Ja minä vain ajelehdin eikä minulla oikein ole mitään roolia tai paikkaa. Ei tietenkään, kun koko sitä organisaatiota, josta lähdin, ei oikeastaan enää ole.

Alkuperäinen suunnitelma oli löytää elämän tarkoitus  uusi suunta opintovapaan aikana. Se jäi sitten löytymättä. Mutta en enää tunne oloani kotoisaksi tässä vanhassakaan. Turhanpäiväisen paskan sietokykyni on ilmeisesti pienentynyt melko radikaalisti näiden vuosien aikana.

En epäile ammattitaitoani eikä minulla ole sellainen olo, että osaanko enää mitään, kuten olen kuullut joidenkin työhönpalaavien epäilevän. Osaan kyllä ja olen hyvä työssäni. Mutta tuntuu, että sellaisetkin junnut, joita itse olen auttanut alkuun joskus, ovat painaneet ohi oikealta ja vasemmalta, swoosh vaan. Minä olen juuttunut johonkin jähmäklähmään ei-kenenkään-maahan ja joudun siinä sivussa todistelemaan osaamistani ties mille ylimielisille liimatukille, jotka kuvittelevat ilmeisesti, että joko a) en ole ennen töitä tehnytkään tai että b) minulle on suoritettu viime vuosina jonkinasteinen lobotomia, jonka ansiosta vaativaa asiantuntijatyötä tehnyt entinen minä on korvattu lähinnä kahvinkeittoon soveltuvalla sihteeriköllä.

Etsi uusi duuni, sanoisin itselleni. Mutta vastaan ei ole viimeisten kuukausien aikana tullut oikeastaan yhtään avointa paikkaa, joka kiinnostaisi oikeasti. Tai no, yksi tuli, mutta se oli mennyt ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Ts. en ehtinyt mukaan edes hakuprosessiin, koska joku aikainen lintu jo sen lihavan madon nappasi ennen kuin haku edes meni umpeen. (Sattui vielä loppujen lopuksi olemaan tuttu lintu, tietenkin, sen verran pienet ovat nämä piirit.)

Muut ovat myös verkostoituneet ja kuuluvat ties mihin salaisiin FB-ryhmiin. Minä kuulun vain mamabloggaajiin (kaikella kunnioituksella arvon vertaisbloggajia kohtaan :) ja joidenkin menneiden polttareiden jo kuolleisiin kabinetteihin. Yksikään hiton headhunter ei soittele. Kuvittelin kunnianhimoni kokonaan kuolleen, mutta nyt se pirulainen jostain syystä nostaa päätään, ja sekös nyt riipii, että olen ollut työmielessä naftaliinissa neljä vuotta. Tahdon sen, mikä minulle kuuluu, nyt. Samaan aikaan kaipaan takaisin maailmaan, jossa Sorelit eristävät minut kylmästä maasta. Kahvikin maistuu paremmalta siellä puistossa.

No on sentään työpaikka. Sekin kai on nykyisin laskettava plussaksi. Mutta jotain tässä pitää kyllä keksiä, kun vaan onnistuisin kehittämään kärsivällisyyttä kestää tietyt miinukset ja etsiä taas paikkani tässäkin kontekstissa.

30.9.2013

Tulin, näin, mikään ei muutu

Kävin tänään töissä. Lyhyesti tiivistäen vaikuttaa vahvasti siltä, että sama p*skahan se siellä, vaikka onkin vähän kiiltävämpi, juuri remontoitu paketti. Toisaalta olen erään yllättävän poismenouutisen kuultuani kuitenkin sillä mielin, että nämä ongelmat ovat sellaisia, jotka otan mieluummin kuin jotkut muut.

Olis varmaan jotenkin siistimpää mennä töihin, jos en olisi ollut jo opintovapaalla. Lounasrauha ei tunnu niin erityiseltä, eikä aikuisten seurakaan. Ensimmäinen reaktio oli lähinnä hämmennys: on niin epätodellista olla siellä, mistä reilut neljä vuotta sitten lähdin. Tuttua ja sitten kuitenkin vierasta, enkä varmaan ole itsekään sama kuin ennen. Odotan edelleen valaistumista, joka kertoisi, mihin suuntaan työasioissa kannattaisi lähteä. Toistaiseksi nyt näin, vaikka valitettavasti fiilikset ovat tietyistä syistä vähän pakkasella.

Aamulla pikkuveli komensi aivan hämillään, että mamma ei saa piirtää naamaan, mitä sinä teet, ei saa piirtää naamaan. Hän sattui todistamaan ensimmäistä kertaa silmien rajausta, vaikka se onkin melkein joka-aamuinen operaatio. Isoveli ilmoitti perjantaina päiväkodissa, että ei halua jäädä sinne, koska tykkää enemmän mammasta ja papasta kuin päiväkodin tädeistä. Toisaalta joka jumalan kerta kotiinlähtö on hankalaa, koska leikit ovat kesken ja kotona on kuulemma ihan tylsää. Ota näistä selvä!

Kaiken kaikkiaan on vaan niin outo olo. Muistelen haikeudella päiväkahvitteluja naapurin samanikäisen vauvan äidin kanssa, mustikkapiirakoita ja vauva-asioihin turhautumista ja väsyneitä silmiä. Viimeiset toki kuuluvat elämään edelleen, sängyssämme nukkuu lähes joka yö neljä ihmistä. Valitamme suuhun iskeytyviä kantapäitä ja toisaalta kumpikaan ei raaski aloittaa kovaa koulutusta, kun eivät ne kuitenkaan enää kauaa sinne tunge. Kai.